Kaikki ovat toki kuulleet jostakusta joka kokee syntyneensä väärän sukupuolen ruumiiseen. Mutta entä siitä, kun on syntynyt väärän lajin ruumiiseen?
Argumentti 1. "Jos sä oot susi niin miten sä osaat kirjoittaa?" - Minulla on ihmiskeho jossa on ihmisaivot. Mutta henkeni/sieluni - miksi ikinä sitä kutsuukaan - on suden. Se ei vaikuta päivittäisiin toimintoihini tai aivokapasiteettiini yhtään mitenkään, mutta joihinkin tunteisiin ja siihen miten ilmaisen niitä, kyllä. Sen vain tietää. Samalla tavalla kuin sen pitääkö miehistä vai naisista vai molemmista. Se vain tuntuu oikealta. You ask me, "What does it feel like to be a wolf?", I ask you "What does it feel like to be a human?"
Argumentti 2. "Sä olet vain psyykkisesti sairas." - Tiedän oikein hyvin miltä tuntuu olla psyykkisesti sairas. Määritelmä on tietääkseni se, että on jumiutunut käyttäytymis- tai ajatusmalleihin joista koituu kohtuutonta tuskaa ja haittaa arkielämässä. Ennen saatoin paisutella tätä ja puhua ihmissusista suuntaan ja toiseen, mutta vain siksi koska etsin itseäni. En ole vaarallinen itselleni tai muille. En vihaa sitä kuka ja mikä olen, vaan olen enemmän okei sen kanssa kuin sen ajatuksen, että minun pitäisi olla kokonaan ihminen. Olen ollut masentunut ja itsetuhoinen, mutta kun se kaikki väistyi, tämä on pysynyt. Minulla on ehjempi olo kuin vuosiin. Tämä on identiteetti, ei sairaus.
Argumentti 3. "Tää on vaan joku fantasia voimakkuudesta tai halua erottua massasta." - Ei, ei, ei. En sutena ole yhtään sen voimakkaampi kuin kuka tahansa muu ihminen. En koe olevani muiden yläpuolella. Ja en halua erottua massasta, olen vain yksinkertaisesti väärän massan seassa jossa erotun väistämättäkin. Jos muilla on valkoinen paita ja yhdellä se on värjääntynyt pesukoneessa vaaleanpunaiseksi niin totta kai se erottuu. Mutta jos tämä vaaleanpunapaitainen henkilö olisi keskellä ihmisiä joilla olisi samanvärinen paita, ei siinä olisi mitään ihmeellistä. Useimmilla on se kliseinen kuva susista. Juuri se alfasuden stereotypia. Persoonia löytyy susilaumasta ihan samalla tavalla kuin mistä tahansa ihmisten perhe- tai kaveripiiristä. Itse olen(/olisin) sutena yllättävän keskiverto, joskin aika perkeleen riehakas. En se synkän salaperäinen ja arvaamattoman aggresiivinen öisten metsien kulkija.
"Miten jostakusta tulee therian?"
Uskon, että therianit syntyvät sellaisina kuin ovat ja huomaavat erilaisuutensa ennemmin tai myöhemmin - ja joissain tapauksissa eivät lainkaan.
Itse olin tiedostanut susipuoleni jo pitkän aikaa, mutta tässä ehkä viimeisen vuoden tai parin aikana olen vasta "herännyt" - tajunnut miten kokonaisvaltaisesti tämä vaikuttaa asioihin. Olen myös tullut kutakuinkin sinuiksi susiminäni kanssa ja pyrin toimimaan kuten sieluni sanoo, sen sijaan että yrittäisin survoa itseäni muottiin johon en yksinkertaisesti mahdu. Ja tämähän ei tosiaan tapahdu yhdessä yössä. Vielä pari vuotta sitten aloin kyllä tiedostaa susiminäni paremmin, mutta koin sen jotenkin erillisenä enkä niinkään itsenäni. Ajattelin sen olevan kuin sivupersoona, koska olin muutenkin mielenterveysongelmainen. Uskoin että se oli siinä, mutta en tiennyt millä tasolla. Olinko se minä? Oliko se harhaa? Henkioppaani? Vai toinen minäni? Vai minä itse?
Viime aikoina olen tullut tulokseen, että minähän se. Tai ainakin hyvin suuri osa minua. Mihin ihminen loppuu ja mistä susi alkaa, onkin mielenkiintoinen kysymys. Sitä rajaa ei ole, se on veteen piirretty viiva.
"Miten tämä sitten vaikuttaa sinuun ja arkielämääsi?"
Otan asiat sellaisina kuin ne tulevat, ainakin nykyisin. Jos joku alkaa ottaa aivoon, kestän sitä aikani, mutta jos kunnioitus katoaa kokonaan, alan kyllä tapella vastaan kynsin ja hampain. Tai siis sanoin, mutta tiedätte varmasti mitä tarkoitan. En välttämättä ole ihan sitä mitä sanoisin alfaksi mutta itsekunnioitusta minulta ei kuitenkaan puutu.
Minulla on myös tapana jotenkin lokeroida ystäviäni, niin karulta kuin se kuulostaakin. On niitä jotka tuntuvat selkärangattomilta mutta joita siedän ja joista saatan joissain tapauksissa pitää, on niitä joiden kanssa olen henkisesti samalla tasolla, ja niitä joita pidän opettajinani.
Hyvin usein minulla on sellainen tunne että olen väärässä paikassa ja haluaisin pois kaikesta hälinästä ja ihmisten käsittämättömästä yhteiskunnasta kasvottomine johtajineen. Viihdyn parhaiten pienissä mutta sitäkin tiiviimmissä porukoissa, sellaisessa tilanteessa kun tuntuu että meillä olisi oma pieni maailmamme. Hyvin tuntemieni ihmisten seassa minulla on turvallinen ja luonnollinen olo. En ajattele asioita liikaa kuten minulla on yksin ollessani tapana. Ja toisaalta jos ympärillä on liikaa porukkaa tai useampi tuntematon ihminen, menen lukkoon koska en tiedä heistä tai porukan keskeisistä kemioista mitään. Minulla kestää löytää paikkani ryhmässä esimerkiksi koulussa uudessa luokassa ja jos ryhmä jakautuu selkeisiin kuppikuntiin, menen todella pahasti hämilleni koska silloin aiemmin mainitsemani lokerointi ja arvotus on vaikeampaa. Ei siitä saa kasaan yhtään mitään yhtenäistä porukkaa jos pissikset on koko ajan nörttien kurkussa kiinni tai toisin päin. En ymmärrä alakulttuureja. En tajua miksi joku määrittelee itsensä sen mukaan mistä pitää, ja miksi muka voi pitää vain yhdentyyppisistä asioista. Ja veikkaan että tämäkin on niin vaikea sisäistää sen takia kun susiyhteisössä ei ole näitä alakulttuurisolmuja. Eri luonteita, kyllä, mutta... Ei niinkään ryhmiä ryhmän sisällä, tiedättekö. Ei ainakaan samassa mittakaavassa kuin ihmisillä.
Ooonhan näitä asioita muitakin joihin tämä vaikuttaa, mutta tuossa varmaan ne tärkeimmät. Yllättäen liittyen juuri siihen miten toimin ihmissuhteissa.
Sitten perus vingahdukset ja murahdukset ja ties mitkä pikkuasiat. Ottaa kyllä päähän se että - niin kummalliselta kuin se kuulostaakin - en vain saa näillä kelvottomilla äänihuulillani aikaan murinaa joka ei kuulostaisi siltä että meinaan tukehtua tai jotain. En edes sen paljon puhutun astraalimuodonmuutoksen aikana, mikä on melko kiusallista. Ihan kuin ei olisi tarpeeksi hankalaa yrittää liikkua kropassa jonka rakenne on täysin vääränlainen. Se syö itsetuntoa pidemmän päälle. Projektinani onkin nyt harjoittaa ääntäni ja kroppaani (lähinnä käsiäni) sen verran ettei olisi enää niin tukala olla kun tuntuu etten voi ilmaista itseäni niin kuin luonnolliselta tuntuisi.
Ja mikä tärkeintä...
Ennen sanoin olevani "palapelityttö", josta puuttui paloja. Minusta tuntuu, että tämän tiedostaminen oli se viimeinen ja suurin pala. Syvin minäni, joka sai kaikki muut palat käymään järkeen. Löysin matkan varrella palasia muista peleistä ja kanniskelin niitä mukanani mutta nyt olen kasannut itseni ja jättänyt turhat palat pois. Kaikki on hiljakseen loksahdellut paikoilleen, ja mielestäni palapeli joka nyt on kasassa, on hyvin kaunis, enkä muuttaisi siinä mitään. Joskus haluaisin kyllä kuskata sen paikkaan jossa se sopii tapetteihin.
