(Postasin tämän jo tumblriin, enkä jaksa suomentaa kun voin vaan copypastettaa. XD)
Ok, so first of all, that was the best damn con ever. <3
The weather last night was amazing. Rain and thunder. Somehow it made me think of Lugh. I have always associated him with thunder and lightning too. It made me feel very safe somehow. Funny how such a thing can be such a spiritual experience. When I got home, I began questioning my beliefs, as I always do. Pulled the classic “If there is anyone out there, give me a sign!”-thing. And this is what happened.
I took some pictures of my costume before the con, in the con, and after it. I just checked my cellphone gallery and nearly pissed my pants.
The pictures taken before and after the con, in the druid-ish outfit, were still there, but I couldn’t see the pictures taken in the con anywhere. The ones with my epic warpaint (switched from a druid to a warrior, and we have no in-con pictures of the druid costume) And now when I checked again, I found the pictures… In my pagan inspiration folder. Where none of the self-taken pictures go by default. So now my pictures are chilling right next to pictures of Lugh. :D
sunnuntai 29. heinäkuuta 2012
keskiviikko 4. heinäkuuta 2012
Inhimillisen jumalallisuus
Tajusin vihdoin tämän konseptin vähän laajemmin kuin siltä perinteiseltä "Jokainen on oman elämänsä jumala"-kantilta kuten olin aiemmin sen tottunut näkemään.
Kerron tarinamuodossa sen miten tämän asian näen, koska ainakin minun on helpompi hahmottaa tällaiset himppasen uudet ajatukset konkreettisina esimerkkeinä aluksi.
***
30-vuotias nainen on päättänyt asettua aloilleen aviomiehensä kanssa. He ostavat vanhan talon, jonka kunnostavat ja tekevät siitä itsensä näköisen. Joidenkin vuosien kuluttua he saavat lapsia, jotka kasvavat tuossa talossa, josta tulee heidän lapsuudenkotinsa jonka he tulevat aina muistamaan. He kuuntelevat vanhempiensa tarinoita, joista he alkavat hiljalleen rakentaa maailmankuvaansa selkeämmiksi. Sekä heidän vanhempiensa talo että ideologia jää elämään heihin. Kun lapset ovat aikuisia, he myyvät vanhempiensa talon jota he ovat auttaneet pitämään hyvässä kunnossa. Siihen muuttaa toinen lapsiperhe, ja he saavat siitä uuden kasvuympäristön.
***
Ambulanssikuski ja poliisi tulevat pienen hyvinkääläisyksiön ovelle. Siellä asuva nuori nainen saa sen vain vaivoin auki. Hänen käsivartensa on täynnä viiltoja, verta on joka puolella, ja hänen mielensä on vähintään yhtä sekavassa mielentilassa kuin hänen kehonsa. Sekavammassakin, varmasti.
Nainen viedään pikimmiten sairaalaan, josta tämä opastetaan jatkohoitoon. Olkoonkin, että lääkärit ja terapeutit ovat hekin vain ihmisiä eivätkä ymmärrä kaikkea, he saavat tämän nuoren naisen ajattelemaan sitä että asiat voisivat olla paremmin. Miettimään, millaista olisi olla onnellinen. He saavat raotettua epätoivon verhoa hieman. He ovat vaikuttaneet tämän ihmisen elämään.
***
Keskustelut parhaan ystävän kanssa silloin kun yö on pimeimmillään voivat nekin muuttaa paljon. Sanoilla on väliä. Teoilla on väliä. Jotkin sanamme ja tekomme jäävät elämään senkin jälkeen kun maallinen olemuksemme hajoaa tomuksi.
Mitä muuta ovat jumalat, kuin vanhempia, ambulanssikuskeja, poliiseja, lääkäreitä ja parhaita ystäviä?
Ainakin minusta pienen lapsen huudahdus "Äiti, katso ton tytön korvia!" silloin kun kukaan muu ei näe minussa mitään erityistä, tuntuu minusta aivan yhtä jumalalliselta kuin syvin meditaatio.
Kaikki mikä sysää muutoksen liikkeelle ja jää elämään, on jumalallista. Jumaluus ei ole synonyymi muuttumattomalle ikuisuudelle. Se on elämää ja pienten muutosten virtaa. Ihmiset elävät ja muuttuvat, ja muuttavat asioita. Joten eikö meissä jokaisessa ole ainakin hiukan jumalallisuutta?
Kerron tarinamuodossa sen miten tämän asian näen, koska ainakin minun on helpompi hahmottaa tällaiset himppasen uudet ajatukset konkreettisina esimerkkeinä aluksi.
***
30-vuotias nainen on päättänyt asettua aloilleen aviomiehensä kanssa. He ostavat vanhan talon, jonka kunnostavat ja tekevät siitä itsensä näköisen. Joidenkin vuosien kuluttua he saavat lapsia, jotka kasvavat tuossa talossa, josta tulee heidän lapsuudenkotinsa jonka he tulevat aina muistamaan. He kuuntelevat vanhempiensa tarinoita, joista he alkavat hiljalleen rakentaa maailmankuvaansa selkeämmiksi. Sekä heidän vanhempiensa talo että ideologia jää elämään heihin. Kun lapset ovat aikuisia, he myyvät vanhempiensa talon jota he ovat auttaneet pitämään hyvässä kunnossa. Siihen muuttaa toinen lapsiperhe, ja he saavat siitä uuden kasvuympäristön.
***
Ambulanssikuski ja poliisi tulevat pienen hyvinkääläisyksiön ovelle. Siellä asuva nuori nainen saa sen vain vaivoin auki. Hänen käsivartensa on täynnä viiltoja, verta on joka puolella, ja hänen mielensä on vähintään yhtä sekavassa mielentilassa kuin hänen kehonsa. Sekavammassakin, varmasti.
Nainen viedään pikimmiten sairaalaan, josta tämä opastetaan jatkohoitoon. Olkoonkin, että lääkärit ja terapeutit ovat hekin vain ihmisiä eivätkä ymmärrä kaikkea, he saavat tämän nuoren naisen ajattelemaan sitä että asiat voisivat olla paremmin. Miettimään, millaista olisi olla onnellinen. He saavat raotettua epätoivon verhoa hieman. He ovat vaikuttaneet tämän ihmisen elämään.
***
Keskustelut parhaan ystävän kanssa silloin kun yö on pimeimmillään voivat nekin muuttaa paljon. Sanoilla on väliä. Teoilla on väliä. Jotkin sanamme ja tekomme jäävät elämään senkin jälkeen kun maallinen olemuksemme hajoaa tomuksi.
Mitä muuta ovat jumalat, kuin vanhempia, ambulanssikuskeja, poliiseja, lääkäreitä ja parhaita ystäviä?
Ainakin minusta pienen lapsen huudahdus "Äiti, katso ton tytön korvia!" silloin kun kukaan muu ei näe minussa mitään erityistä, tuntuu minusta aivan yhtä jumalalliselta kuin syvin meditaatio.
Kaikki mikä sysää muutoksen liikkeelle ja jää elämään, on jumalallista. Jumaluus ei ole synonyymi muuttumattomalle ikuisuudelle. Se on elämää ja pienten muutosten virtaa. Ihmiset elävät ja muuttuvat, ja muuttavat asioita. Joten eikö meissä jokaisessa ole ainakin hiukan jumalallisuutta?
Matka
En vieläkään saa kiedottua mieltäni sen tosiseikan ympärille että tunnen itseni niin uskomattoman ehjäksi. Tiedän ja tunnen itseni, koko paketin, enkä vain yksittäisiä aspekteja itsestäni. Voin olla susi ja ihminen. Voin olla mies ja nainen. Seksuaalista suuntautumistakin on ihan turha lokeroida. Olen tässä ja nyt, olen kaikki ja en mitään, ja se tuntuu luonnolliselta. Ei aina hyvältä tai helpolta, mutta juuri sellaiselta että näin sen pitääkin olla.
Nykyisin, kun puhun Kuuraturkista, puhun itsestäni joka katsoo maailmaa toisinaan suden silmien läpi koska se tuntuu sillä hetkellä luonnolliselta. Hän ei ole erillinen olento, eikä ole ollutkaan, vaan elää minussa. Kaapista(/häkistä :D) ulos RÄJÄHTÄMISvaihe on ohi, ja osaan jo olla itseni ilman että on pakko toitottaa kaikkia muille. Sama juttu ties minkä muidenki henki- ja tämän maailman häsläysten kanssa. Tyhjän puhuminen ja saman vanhan toistaminen on aivan perkeleen turhaa ja kuluttavaa. Siksi kai kirjoittaminenkin on jäänyt paljon vähemmälle, kun tuntuu että ei ole ollut mitään sellaista... tiedättekö, tärkeää sanottavaa. Sellaista minkä itse miellän kovin tärkeäksi. Joitakin poikkeuksia lukuunottamatta tietenkin, ei meikäläinen nyt ihan jäämies kuitenkaan ole. :D Enkä haluakaan olla, hemmetti!
Nyt on tullut kanssa käytännössä huomattua se mitä olen toitottanut jo ikuisuuden. Että ihmisellä on tarve heijastaa sisäistä maailmaansa ulospäin. Joskus aikaa sitten kämppä oli aivan paskainen, tyhjissä siideritölkeissä, veritahroissa ja kaloritaulukoissa. (Pari tölkkiä on vieläkin, mutta enää en ryyppää yksin ollenkaan. :3) Ei kovin kauan sitten kaikki oli pajunkuorien, historiamuistiinpanojen ja ties minkä peitossa (ei edes koulun tai työn saralta!) eikä täällä uskaltanut kävellä kun pelkäsi astuvansa kiven, puun tai luun sirpaleisiin tai kirjojen teräviin kulmiin. :') Nyt kämppä on suht siisti, kirjapinoja, pieniä sotkupesäkkeen jämiä ja makuuhuoneen lattiaa lukuunottamatta. Täällä tuoksuu kanelisuitsukkeelta, teeltä ja tupakalta, ja se tuntuu kotoisalta. Ennen taas pidin täyttä kaaosta, mädän ruuan ja vanhan viinan löyhkää kotoisana koska se taas sopi senhetkiseen mielentilaani. Se tosin myös ruokki ahdistustani.
Kropassakin tämä muutos näkyy. Pienimmilläni taisin painaa 65 kiloa. Ei yhtään lihasmassaa ja joka helkutin päivä joku ruumiinosa revitty auki. Nyt painan lähemmäs 80 kiloa, mutta se taitaa olla aika lailla puhdasta lihasta kun mahdun edelleen samoihin vaatteisiin kuin pienimmilläni (ehkä yksiä farkkuja lukuunottamatta? Mutta ne oli pienet silloinkin). Arpia on, mutta ne ovat haalistuneet eikä niitä särje tai kutita enää ollenkaan toisin kuin vielä muutama kuukausi sitten aina välillä.
Ennen minulla oli suorastaan pakonomainen tarve lähteä joskus ulos metsään kävelemään, luonnon keskelle. Nyt taas tuntuu että luonto on ihan kaikkialla, kaiken sen asfaltin ja pakokaasun allakin. Ennen pakenin ihmisyyttäni ja häpesin sitä, nyt suhtaudun siihen neutraalisti. Ihan hyvin olen tähänkin asti kaupungissa ja tässä kropassa pärjännyt ilman mitään ongelmia, niin miksi siitä yhtäkkiä alkaa panikoimaan. Kaipa se susiminäni "alkuräjähdys" oli tietyntyyppinen vastareaktio masennukseeni. Selviytymisvietti iski päin näköä niin lujaa että taju meinasi lähteä. Run or fight.
But my war is over now, and even though I must always stay alert, there's no need to be afraid anymore.
I too, have found peace - within myself.
And just as war spreads war, peace spreads peace.
The wheel is always turning, but the direction can change.
It can be changed.
And even though I sometimes miss the places I used to call home,
I realize, that this place is just as much of a home as them,
just not as long.
It's been a long journey, as is every journey worth remembering,
but you only have to look back when you need to, or it feels absolutely right.
And you always have to know the difference
between where you came from
and where you're going.
Joistain asioista on hyvä päästää irti.
(Mutta ei siitä että joskus on edelleen paljon helpompaa kirjoittaa englanniksi! :D)
Nykyisin, kun puhun Kuuraturkista, puhun itsestäni joka katsoo maailmaa toisinaan suden silmien läpi koska se tuntuu sillä hetkellä luonnolliselta. Hän ei ole erillinen olento, eikä ole ollutkaan, vaan elää minussa. Kaapista(/häkistä :D) ulos RÄJÄHTÄMISvaihe on ohi, ja osaan jo olla itseni ilman että on pakko toitottaa kaikkia muille. Sama juttu ties minkä muidenki henki- ja tämän maailman häsläysten kanssa. Tyhjän puhuminen ja saman vanhan toistaminen on aivan perkeleen turhaa ja kuluttavaa. Siksi kai kirjoittaminenkin on jäänyt paljon vähemmälle, kun tuntuu että ei ole ollut mitään sellaista... tiedättekö, tärkeää sanottavaa. Sellaista minkä itse miellän kovin tärkeäksi. Joitakin poikkeuksia lukuunottamatta tietenkin, ei meikäläinen nyt ihan jäämies kuitenkaan ole. :D Enkä haluakaan olla, hemmetti!
Nyt on tullut kanssa käytännössä huomattua se mitä olen toitottanut jo ikuisuuden. Että ihmisellä on tarve heijastaa sisäistä maailmaansa ulospäin. Joskus aikaa sitten kämppä oli aivan paskainen, tyhjissä siideritölkeissä, veritahroissa ja kaloritaulukoissa. (Pari tölkkiä on vieläkin, mutta enää en ryyppää yksin ollenkaan. :3) Ei kovin kauan sitten kaikki oli pajunkuorien, historiamuistiinpanojen ja ties minkä peitossa (ei edes koulun tai työn saralta!) eikä täällä uskaltanut kävellä kun pelkäsi astuvansa kiven, puun tai luun sirpaleisiin tai kirjojen teräviin kulmiin. :') Nyt kämppä on suht siisti, kirjapinoja, pieniä sotkupesäkkeen jämiä ja makuuhuoneen lattiaa lukuunottamatta. Täällä tuoksuu kanelisuitsukkeelta, teeltä ja tupakalta, ja se tuntuu kotoisalta. Ennen taas pidin täyttä kaaosta, mädän ruuan ja vanhan viinan löyhkää kotoisana koska se taas sopi senhetkiseen mielentilaani. Se tosin myös ruokki ahdistustani.
Kropassakin tämä muutos näkyy. Pienimmilläni taisin painaa 65 kiloa. Ei yhtään lihasmassaa ja joka helkutin päivä joku ruumiinosa revitty auki. Nyt painan lähemmäs 80 kiloa, mutta se taitaa olla aika lailla puhdasta lihasta kun mahdun edelleen samoihin vaatteisiin kuin pienimmilläni (ehkä yksiä farkkuja lukuunottamatta? Mutta ne oli pienet silloinkin). Arpia on, mutta ne ovat haalistuneet eikä niitä särje tai kutita enää ollenkaan toisin kuin vielä muutama kuukausi sitten aina välillä.
Ennen minulla oli suorastaan pakonomainen tarve lähteä joskus ulos metsään kävelemään, luonnon keskelle. Nyt taas tuntuu että luonto on ihan kaikkialla, kaiken sen asfaltin ja pakokaasun allakin. Ennen pakenin ihmisyyttäni ja häpesin sitä, nyt suhtaudun siihen neutraalisti. Ihan hyvin olen tähänkin asti kaupungissa ja tässä kropassa pärjännyt ilman mitään ongelmia, niin miksi siitä yhtäkkiä alkaa panikoimaan. Kaipa se susiminäni "alkuräjähdys" oli tietyntyyppinen vastareaktio masennukseeni. Selviytymisvietti iski päin näköä niin lujaa että taju meinasi lähteä. Run or fight.
But my war is over now, and even though I must always stay alert, there's no need to be afraid anymore.
I too, have found peace - within myself.
And just as war spreads war, peace spreads peace.
The wheel is always turning, but the direction can change.
It can be changed.
And even though I sometimes miss the places I used to call home,
I realize, that this place is just as much of a home as them,
just not as long.
It's been a long journey, as is every journey worth remembering,
but you only have to look back when you need to, or it feels absolutely right.
And you always have to know the difference
between where you came from
and where you're going.
Joistain asioista on hyvä päästää irti.
(Mutta ei siitä että joskus on edelleen paljon helpompaa kirjoittaa englanniksi! :D)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)