Tajusin vihdoin tämän konseptin vähän laajemmin kuin siltä perinteiseltä "Jokainen on oman elämänsä jumala"-kantilta kuten olin aiemmin sen tottunut näkemään.
Kerron tarinamuodossa sen miten tämän asian näen, koska ainakin minun on helpompi hahmottaa tällaiset himppasen uudet ajatukset konkreettisina esimerkkeinä aluksi.
***
30-vuotias nainen on päättänyt asettua aloilleen aviomiehensä kanssa. He ostavat vanhan talon, jonka kunnostavat ja tekevät siitä itsensä näköisen. Joidenkin vuosien kuluttua he saavat lapsia, jotka kasvavat tuossa talossa, josta tulee heidän lapsuudenkotinsa jonka he tulevat aina muistamaan. He kuuntelevat vanhempiensa tarinoita, joista he alkavat hiljalleen rakentaa maailmankuvaansa selkeämmiksi. Sekä heidän vanhempiensa talo että ideologia jää elämään heihin. Kun lapset ovat aikuisia, he myyvät vanhempiensa talon jota he ovat auttaneet pitämään hyvässä kunnossa. Siihen muuttaa toinen lapsiperhe, ja he saavat siitä uuden kasvuympäristön.
***
Ambulanssikuski ja poliisi tulevat pienen hyvinkääläisyksiön ovelle. Siellä asuva nuori nainen saa sen vain vaivoin auki. Hänen käsivartensa on täynnä viiltoja, verta on joka puolella, ja hänen mielensä on vähintään yhtä sekavassa mielentilassa kuin hänen kehonsa. Sekavammassakin, varmasti.
Nainen viedään pikimmiten sairaalaan, josta tämä opastetaan jatkohoitoon. Olkoonkin, että lääkärit ja terapeutit ovat hekin vain ihmisiä eivätkä ymmärrä kaikkea, he saavat tämän nuoren naisen ajattelemaan sitä että asiat voisivat olla paremmin. Miettimään, millaista olisi olla onnellinen. He saavat raotettua epätoivon verhoa hieman. He ovat vaikuttaneet tämän ihmisen elämään.
***
Keskustelut parhaan ystävän kanssa silloin kun yö on pimeimmillään voivat nekin muuttaa paljon. Sanoilla on väliä. Teoilla on väliä. Jotkin sanamme ja tekomme jäävät elämään senkin jälkeen kun maallinen olemuksemme hajoaa tomuksi.
Mitä muuta ovat jumalat, kuin vanhempia, ambulanssikuskeja, poliiseja, lääkäreitä ja parhaita ystäviä?
Ainakin minusta pienen lapsen huudahdus "Äiti, katso ton tytön korvia!" silloin kun kukaan muu ei näe minussa mitään erityistä, tuntuu minusta aivan yhtä jumalalliselta kuin syvin meditaatio.
Kaikki mikä sysää muutoksen liikkeelle ja jää elämään, on jumalallista. Jumaluus ei ole synonyymi muuttumattomalle ikuisuudelle. Se on elämää ja pienten muutosten virtaa. Ihmiset elävät ja muuttuvat, ja muuttavat asioita. Joten eikö meissä jokaisessa ole ainakin hiukan jumalallisuutta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti