Shifting 101

Eli, ihan hyviä "varoitus"merkkejä siitä että meinaa shifti iskeä.

-Jatkuva venyttely ja asennon vaihtelu, koska kiristävä meatsuit. On helpompaa pysyä kroppansa hallinnassa kun pysyy alkuvaiheessa jatkuvasti pienessä liikkeessä.

-Kyllä, osaan puhua ja kirjoittaa ja ymmärrän puhetta. Obviously, koska aivoni ovat ihmisen. En vain tule edes ajatelleeksi niitä asioita. Pystyn myös kävelemään, kunhan minulla on aikaa tajuta tilanne kunnolla. Elekieleni tosin muuttuu melkoisesti ja lasken kävellessäni enemmän painoa päkiöilleni.

-Pakko käydä kaikki huoneet läpi ja availla kaapit, vaikeaa pysyä paikoillaan varsinkaan jos on kyseessä sellainen paikka missä ei ole hetkeen käynyt.


-Jos tällä raidireissulla sattuu löytämään yhtään ruokaa (varsinkaan lihapitoista sellaista, tai muuten hyväntuoksuista tms), niin eikun naamaan vaan jos on yhtään nälkä. Nimimerkillä "Söin hieman yli puoli tuntia sitten hervottoman kasan chicken wingsejä ja muikkuja kertaistumalta. Se siitä jääkaapin sisällöstä."

-Ajatukset menevät solmuun, ja jos satun siinä tietyssä rajatilassa esimerkiksi kirjoittamaan, voi teksti olla hyvin, hyvin sekavaa ja ristiriitaistakin. Liittyy tavallaan seuraavaan kohtaan.

-Alan tarttua ihme yksityiskohtiin ja reagoida hyvinkin arvaamattomasti esimerkiksi leveisiin hymyihin. Esimerkki tältä päivältä: Kissat kehtasivat mennä närppimään ruuantähteitäni, murisin ihan perhanan ärhäkästi  ja katit luikahtivat salamana toiseen huoneeseen. Jännä juttu muuten, eivät saa tuollaista sätkyä murinoista silloin kun olen ihan ihmismoodissa.

-Hiljaisuus ja se että kuuntelen äänenpainoja, en niinkään sanoja. Usein jatkuva puhe nykäisee minut takaisin himpan inhimillisempään tilaan. Ylipäätään se, jos jokin vaatii jatkuvaa keskittymistä. En kuitenkaan pidä siitä lainkaan, että minulle luonnollinen ajatuksenjuoksu keskeytyy.

-Menen paljolti omia teitäni ja harvemmin edes suuntaan huomiotani ihmisiin elleivät he anna syytä ajatella että he olisivat minulle rasite tai jopa uhka. Hermostun kyllä jos joku lähestyy arvaamatta, tai vaihtoehtoisesti on reagoimatta minun lähestyessäni heitä.

Nyt ei kyllä keskittymiskyky riitä pidempiin sepostuksiin.

When The Mind Is Ready

Heräsin viime yönä noin puolisentoista tunnin kevyiden unien jälkeen, ilman selvää syytä. Aloin pohtia, mikä minut oli herättänyt. Oli vaikeaa saada uudelleen unta joten päätin että turhapa siitä unesta on stressata, ehtiihän sitä nukkua myöhemminkin. Jos uni ei tule niin se ei tule, ja siihen voi hyvinkin olla jokin tiedostamaton syy. Tuntuu siltä että tälläkin kertaa sellainen löytyi.

Siinä sitten, aamuyöllä kahden aikoihin, haastoin itseni ajattelemaan ihan urakalla asioita läpi. Muutamia ajatuksia on muhinut mielessä joidenkin päivien ajan, ja lähdin sitten kirjoittelemaan niille jatkoa päiväkirjaani ja pääsin ihan mielenkiintoisille ajatusurille. Heitän tähän muutamia lainauksia niistä kirjoituksista, vaikka aika privaattia tavaraa loppujen lopuksi ovatkin, eivätkä välttämättä aukene jos ei minua tunne hyvin.

"Suunnitelmat ja haaveet ilman tekoja on yhtä tyhjän kanssa. Valitan usein kaupungin harmaudesta ja hälinästä. Miksi en sitten liiku enemmän luonnossa? Keksin aina jotain nerokkaita tekosyitä, kuten "ei kukaan lähde mun kanssa". Perkele, ei mulla aina tarvitse olla jotakuta yleisönä kun teen jotain - niin mä nimittäin joskus seuraani suhtaudun, ihan kuin olisin joku elävä taideteos, täällä viihdyttääkseni ja kummastuttaakseni kanssatallaajia. Mutta ei, olen elävä olento. Ansaitsen ja tarvitsen privaatteja asioita ja hetkiä vaikka en sitä aina itse tajuaisikaan. Rajansa ulospäinsuuntautuneisuudellakin. Mulla on oma mutkikas polkuni kuljettavana, ja mä pystyisin varmaan keskittymään siihen paremmin jos en jatkuvasti keskittyisi kuuntelemaan muiden kommenttiraitoja sitä koskien. Katsoisin kerrankin sitä miten asiat ON eikä MITEN NE VAIKUTTAA MUIDEN SILMISSÄ OLEVAN. Pelkäänkö mä jotenkin jääväni kiinni, kun tunnen tällaista selittelyn ja näyttämisen tarvetta kaikesta mitä teen? Mistä? Siitä että en voi todistaa teorioitani henkimaailmasta, tai identiteettiäni? Well, boo-fucking-hoo. Osaan perustella maailmankatsomuksini jos tulee tarvetta argumentoida. Uskon ITSE, ja se on se asia millä on oikeasti väliä. Se, että huolehdin jatkuvasti uskooko muut samaan asiaan kuin minä, tipauttaa mut suoraan johonkin keskiajan kristittyjen tasolle, vaikka en asioistani ääneen niin kovin tyrkyttävästi paasaakaan.

Haaste no. 1: Älä bloggaa niin paljon, kirjoita enemmän päiväkirjaan - SUORIN SANOIN. Kirjoita siinä muodossa kuin kirjoittaisit itsellesi, etkä sitä varten että joku joskus lukisi niitä. Jätä turhat selittelyt sikseen. Lähde yksin telttailemaan, tee jotain mitä olet aina halunnut IHAN ITSE.

Ilmaisen liikaa, huolehdin liikaa, selittelen liikaa. Toisin kuin olen itselleni uskotellut, tässä ei ole koskaan ollut kyse puhtaasti kapinahengestä "yhteiskuntaa", sen sääntöjä ja normeja, vastaan. "Yhteiskunta" on sana, johon peilaan ITSE ITSELLENI asettamiani rajoituksia. Ei kukaan ole koskaan tullu sanomaan mulle että perkele, miten sä kehtaat ulvoa julkisesti. Ei kukaan ole tullut sanomaan mulle että hei, sun uskomukset on typeriä, pala helvetin liekeissä. Ei mua kohtaan ole käyttäydytty mitenkään alistavasti, ei ainakaan siinä määrin että sen pitäisi aiheuttaa tällaista kapinamielisuuttä. Reippaasti yli puolet tästä angstista ihmiskunnan perseilystä ja sen rajoittavista sosiaalisista normeista on todellisuudessa ollut mun omaa kyvyttömyyttäni myöntää epävarmuuteni, ujouteni ja laiskuuteni itselleni. Ei, en todellakaan ole mikään alfanaaras - vielä, mutta auta armias kun tästä murroskaudesta päästään läpi! Nyt voin ihan suoraan myöntää että kyllä, olen villi, laiska, hedonistinen, barbaarinen olento. Eikä se haittaa palaneen perskarvan puolikastakaan.

Haaste no. 2: Ole rehellisempi sekä itsellesi että muille. "Oon ihan kuollut" -> "En nyt jaksa, laiskottaa eikä oikeastaan vittuakaan kiinnosta", "Tekee mieli tehdä sitä ja tätä" -> TEE SE.
Tajua, että joskus saa olla laiska, mukavuuden- ja vapaudenkaipuinen eskapisti. Ei tarvitse antaa vaikutelmaa stressaantuneesta, ahkerasta ja kiireisestä hikipingosta, kun ei sitä ole. Mä tykkään siitä mitä teen ja se tulee suurimman osan ajasta luonnollisesti, eikä vie puoliksikaan niin paljon aikaa kuin joskus kuvittelen sen vievän. Kouluasiat tuovat stressiä vain jos niiden antaa jäädä roikkumaan ja märehtii niiden stressaavuutta kouluajan ulkopuolella. On myös ihan OK olla stressaantunut silloin tällöin!
Aseta tavoitteesi samoin kuin tähtäät nuolen kohti maalitaulua. Valmiusasemiin, ole tietoinen siitä mitä teet, hengitä syvään ja rauhassa, tähtää ja anna suhahtaa. 

Pelkään tehdä asioita ja olla yksin vain koska pelkään kohdata oman tuomitsevuuteni yksin. Pelkään mielikuvitustani ja sen rajattomuutta, pelkään sitä että jokin ei ehkä olisikaan "totta", vaikka olen itse toitottanut että totuus ja todellisuus ovat hyvin henkilökohtaisia ja häilyviä käsitteitä ja että jokaisella on oma todellisuutensa. Mutta pystyn kyllä kohtaamaan nämä pelkoni, ja tulen kasvamaan sen kautta. Mun on vaan luotettava omien siipieni ja universumin mystisten virtausten, jumalten johdatuksen, kantavuuteen."

Nyt on hyvä ja vahva olo tuon viimeöisen kirjoittelun jälkeen(kin), vaikka luulisi että tuollaiset ajatukset stressaisivat. Olen nyt vain valmis ottamaan tämän kaiken vastaan. Ennen kritisoin itseäni negatiivisesti, itseinhon valossa - tai kenties en silloin kyennyt ottamaan vastaan kritiikkiä, en itseltäni enkä muilta. Nämä ajatukset ovat aika hyvä merkki siitä kuinka pitkälle tässä ollaankaan päästy. Nyt PYSTYN kohtaamaan itseni, koska osaan katsoa tätä itsekritiikkiäni logiikan enkä pelkästään tunteiden pohjalta. Näen vihdoinkin oman täyden potentiaalini. Nyt on vain aika karistaa ne viimeisetkin epäilykset.

Tämä vaihe tuntuu hyvältä ja luonnolliselta. Tulee esiin oikeastaan ihan kaikissa yksilön tai ryhmän kehityskaaressa. Ensin sitä on rääväsuinen ja overconfident, ihan kuin olisi joku "Minähän perkele näytän!"-rooli päällä. Sitten tulee se vaihe, kun alkaa kyseenalaistaa paikkaansa maailmassa ja/tai ryhmän sisällä. Palaset järjestäytyvät uudelleen, ja usein päätyvät toimimaan paljon paremmin kuin ennen muutosta.

Haluan oppia näkemään itseni puhtaimmillani, ilman sosiaalisia filttereitä. Kuka oikeasti olen? Mistä pidän, mistä en? Mitä nämä asiat kertovat minusta ja perusluonteestani?
Kertaus on opintojen äiti.

Now I just have to be brave and dig deeper.

Pitäisi kirjoitella useammin

Juu, tulipa huomattua että en ole päivitellyt tätä(kään) blogia ikuisuuksiin. Jotenkin ei ole vain tullut kirjoiteltua tarpeeksi, vaikka olisi ehkä pitänyt. Mistä tämä nyt tuli mieleeni yhtäkkiä, on se että perkele, ei olekaan ihan hetkeen taas iskenyt tällaista vierauden tunnetta omassa kehossa. Jotenkin tuntuu siltä, että keväisin tätä fiilistä iskee tavallista useammin. Haluaisin osata kuvailla miltä tuntuu olla sellainen kuin olen, mutta pelkään että en osaa. Kaipaan ymmärrystä, kaipaan sitä että joku uskoo ja on kiinnostunut. Jotain jonka kanssa jutella. Ehkä huomionkipeyttä, ehkä taas vanha tuttu tarpeeni itseilmaisuun.
Yritetään.

Se hetki, kun tuntuu että pitäisi liikkua neljällä raajalla kahden sijaan. Ongelma - se ei onnistu. Vaikka nyt olisinkin vähemmän kömpelö loikkimaan pää viidentenä jalkana tässä ihmiskehossa, probleema on siinä että se tuntuu edelleen väärältä. Lihakset eivät liiku niin kuin muistan niiden liikkuneen, selkä antaa ihan liikaa periksi jotenkin kummallisesti, pitkät sormet ovat vain tiellä ja jalat ihan vääränmuotoiset. Niskaan sattuu kannatella päätä sille "epäluonnollisessa" asennossa. Ja tasapainoaisti on ihan olematon, ihminen kun on tarkoitettu kaksijalkaiseksi.

Muistan miten ilman pitäisi kiertää kuononi läpi ja hajujen vain tarttua sinne yksi toisensa jälkeen. Osa jäisi huomiotta, osa ei. Hajuaistin heikkous ei niinkään tässä kehossa häiritse (se on ihan tarpeeksi hyvä nykyihmisen olosuhteisiin, minun ei tarvitse haistaa ihan kaikkea), vaan juurikin se että viima kasvoilla ja ihan yksinkertaisesti hengittäminen tuntuu vieläkin jotenkin luonnottomalta.

Semmoista tällä kertaa.