Juu, tulipa huomattua että en ole päivitellyt tätä(kään) blogia ikuisuuksiin. Jotenkin ei ole vain tullut kirjoiteltua tarpeeksi, vaikka olisi ehkä pitänyt. Mistä tämä nyt tuli mieleeni yhtäkkiä, on se että perkele, ei olekaan ihan hetkeen taas iskenyt tällaista vierauden tunnetta omassa kehossa. Jotenkin tuntuu siltä, että keväisin tätä fiilistä iskee tavallista useammin. Haluaisin osata kuvailla miltä tuntuu olla sellainen kuin olen, mutta pelkään että en osaa. Kaipaan ymmärrystä, kaipaan sitä että joku uskoo ja on kiinnostunut. Jotain jonka kanssa jutella. Ehkä huomionkipeyttä, ehkä taas vanha tuttu tarpeeni itseilmaisuun.
Yritetään.
Se hetki, kun tuntuu että pitäisi liikkua neljällä raajalla kahden sijaan. Ongelma - se ei onnistu. Vaikka nyt olisinkin vähemmän kömpelö loikkimaan pää viidentenä jalkana tässä ihmiskehossa, probleema on siinä että se tuntuu edelleen väärältä. Lihakset eivät liiku niin kuin muistan niiden liikkuneen, selkä antaa ihan liikaa periksi jotenkin kummallisesti, pitkät sormet ovat vain tiellä ja jalat ihan vääränmuotoiset. Niskaan sattuu kannatella päätä sille "epäluonnollisessa" asennossa. Ja tasapainoaisti on ihan olematon, ihminen kun on tarkoitettu kaksijalkaiseksi.
Muistan miten ilman pitäisi kiertää kuononi läpi ja hajujen vain tarttua sinne yksi toisensa jälkeen. Osa jäisi huomiotta, osa ei. Hajuaistin heikkous ei niinkään tässä kehossa häiritse (se on ihan tarpeeksi hyvä nykyihmisen olosuhteisiin, minun ei tarvitse haistaa ihan kaikkea), vaan juurikin se että viima kasvoilla ja ihan yksinkertaisesti hengittäminen tuntuu vieläkin jotenkin luonnottomalta.
Semmoista tällä kertaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti