When The Mind Is Ready

Heräsin viime yönä noin puolisentoista tunnin kevyiden unien jälkeen, ilman selvää syytä. Aloin pohtia, mikä minut oli herättänyt. Oli vaikeaa saada uudelleen unta joten päätin että turhapa siitä unesta on stressata, ehtiihän sitä nukkua myöhemminkin. Jos uni ei tule niin se ei tule, ja siihen voi hyvinkin olla jokin tiedostamaton syy. Tuntuu siltä että tälläkin kertaa sellainen löytyi.

Siinä sitten, aamuyöllä kahden aikoihin, haastoin itseni ajattelemaan ihan urakalla asioita läpi. Muutamia ajatuksia on muhinut mielessä joidenkin päivien ajan, ja lähdin sitten kirjoittelemaan niille jatkoa päiväkirjaani ja pääsin ihan mielenkiintoisille ajatusurille. Heitän tähän muutamia lainauksia niistä kirjoituksista, vaikka aika privaattia tavaraa loppujen lopuksi ovatkin, eivätkä välttämättä aukene jos ei minua tunne hyvin.

"Suunnitelmat ja haaveet ilman tekoja on yhtä tyhjän kanssa. Valitan usein kaupungin harmaudesta ja hälinästä. Miksi en sitten liiku enemmän luonnossa? Keksin aina jotain nerokkaita tekosyitä, kuten "ei kukaan lähde mun kanssa". Perkele, ei mulla aina tarvitse olla jotakuta yleisönä kun teen jotain - niin mä nimittäin joskus seuraani suhtaudun, ihan kuin olisin joku elävä taideteos, täällä viihdyttääkseni ja kummastuttaakseni kanssatallaajia. Mutta ei, olen elävä olento. Ansaitsen ja tarvitsen privaatteja asioita ja hetkiä vaikka en sitä aina itse tajuaisikaan. Rajansa ulospäinsuuntautuneisuudellakin. Mulla on oma mutkikas polkuni kuljettavana, ja mä pystyisin varmaan keskittymään siihen paremmin jos en jatkuvasti keskittyisi kuuntelemaan muiden kommenttiraitoja sitä koskien. Katsoisin kerrankin sitä miten asiat ON eikä MITEN NE VAIKUTTAA MUIDEN SILMISSÄ OLEVAN. Pelkäänkö mä jotenkin jääväni kiinni, kun tunnen tällaista selittelyn ja näyttämisen tarvetta kaikesta mitä teen? Mistä? Siitä että en voi todistaa teorioitani henkimaailmasta, tai identiteettiäni? Well, boo-fucking-hoo. Osaan perustella maailmankatsomuksini jos tulee tarvetta argumentoida. Uskon ITSE, ja se on se asia millä on oikeasti väliä. Se, että huolehdin jatkuvasti uskooko muut samaan asiaan kuin minä, tipauttaa mut suoraan johonkin keskiajan kristittyjen tasolle, vaikka en asioistani ääneen niin kovin tyrkyttävästi paasaakaan.

Haaste no. 1: Älä bloggaa niin paljon, kirjoita enemmän päiväkirjaan - SUORIN SANOIN. Kirjoita siinä muodossa kuin kirjoittaisit itsellesi, etkä sitä varten että joku joskus lukisi niitä. Jätä turhat selittelyt sikseen. Lähde yksin telttailemaan, tee jotain mitä olet aina halunnut IHAN ITSE.

Ilmaisen liikaa, huolehdin liikaa, selittelen liikaa. Toisin kuin olen itselleni uskotellut, tässä ei ole koskaan ollut kyse puhtaasti kapinahengestä "yhteiskuntaa", sen sääntöjä ja normeja, vastaan. "Yhteiskunta" on sana, johon peilaan ITSE ITSELLENI asettamiani rajoituksia. Ei kukaan ole koskaan tullu sanomaan mulle että perkele, miten sä kehtaat ulvoa julkisesti. Ei kukaan ole tullut sanomaan mulle että hei, sun uskomukset on typeriä, pala helvetin liekeissä. Ei mua kohtaan ole käyttäydytty mitenkään alistavasti, ei ainakaan siinä määrin että sen pitäisi aiheuttaa tällaista kapinamielisuuttä. Reippaasti yli puolet tästä angstista ihmiskunnan perseilystä ja sen rajoittavista sosiaalisista normeista on todellisuudessa ollut mun omaa kyvyttömyyttäni myöntää epävarmuuteni, ujouteni ja laiskuuteni itselleni. Ei, en todellakaan ole mikään alfanaaras - vielä, mutta auta armias kun tästä murroskaudesta päästään läpi! Nyt voin ihan suoraan myöntää että kyllä, olen villi, laiska, hedonistinen, barbaarinen olento. Eikä se haittaa palaneen perskarvan puolikastakaan.

Haaste no. 2: Ole rehellisempi sekä itsellesi että muille. "Oon ihan kuollut" -> "En nyt jaksa, laiskottaa eikä oikeastaan vittuakaan kiinnosta", "Tekee mieli tehdä sitä ja tätä" -> TEE SE.
Tajua, että joskus saa olla laiska, mukavuuden- ja vapaudenkaipuinen eskapisti. Ei tarvitse antaa vaikutelmaa stressaantuneesta, ahkerasta ja kiireisestä hikipingosta, kun ei sitä ole. Mä tykkään siitä mitä teen ja se tulee suurimman osan ajasta luonnollisesti, eikä vie puoliksikaan niin paljon aikaa kuin joskus kuvittelen sen vievän. Kouluasiat tuovat stressiä vain jos niiden antaa jäädä roikkumaan ja märehtii niiden stressaavuutta kouluajan ulkopuolella. On myös ihan OK olla stressaantunut silloin tällöin!
Aseta tavoitteesi samoin kuin tähtäät nuolen kohti maalitaulua. Valmiusasemiin, ole tietoinen siitä mitä teet, hengitä syvään ja rauhassa, tähtää ja anna suhahtaa. 

Pelkään tehdä asioita ja olla yksin vain koska pelkään kohdata oman tuomitsevuuteni yksin. Pelkään mielikuvitustani ja sen rajattomuutta, pelkään sitä että jokin ei ehkä olisikaan "totta", vaikka olen itse toitottanut että totuus ja todellisuus ovat hyvin henkilökohtaisia ja häilyviä käsitteitä ja että jokaisella on oma todellisuutensa. Mutta pystyn kyllä kohtaamaan nämä pelkoni, ja tulen kasvamaan sen kautta. Mun on vaan luotettava omien siipieni ja universumin mystisten virtausten, jumalten johdatuksen, kantavuuteen."

Nyt on hyvä ja vahva olo tuon viimeöisen kirjoittelun jälkeen(kin), vaikka luulisi että tuollaiset ajatukset stressaisivat. Olen nyt vain valmis ottamaan tämän kaiken vastaan. Ennen kritisoin itseäni negatiivisesti, itseinhon valossa - tai kenties en silloin kyennyt ottamaan vastaan kritiikkiä, en itseltäni enkä muilta. Nämä ajatukset ovat aika hyvä merkki siitä kuinka pitkälle tässä ollaankaan päästy. Nyt PYSTYN kohtaamaan itseni, koska osaan katsoa tätä itsekritiikkiäni logiikan enkä pelkästään tunteiden pohjalta. Näen vihdoinkin oman täyden potentiaalini. Nyt on vain aika karistaa ne viimeisetkin epäilykset.

Tämä vaihe tuntuu hyvältä ja luonnolliselta. Tulee esiin oikeastaan ihan kaikissa yksilön tai ryhmän kehityskaaressa. Ensin sitä on rääväsuinen ja overconfident, ihan kuin olisi joku "Minähän perkele näytän!"-rooli päällä. Sitten tulee se vaihe, kun alkaa kyseenalaistaa paikkaansa maailmassa ja/tai ryhmän sisällä. Palaset järjestäytyvät uudelleen, ja usein päätyvät toimimaan paljon paremmin kuin ennen muutosta.

Haluan oppia näkemään itseni puhtaimmillani, ilman sosiaalisia filttereitä. Kuka oikeasti olen? Mistä pidän, mistä en? Mitä nämä asiat kertovat minusta ja perusluonteestani?
Kertaus on opintojen äiti.

Now I just have to be brave and dig deeper.