(Postasin tämän jo tumblriin, enkä jaksa suomentaa kun voin vaan copypastettaa. XD)
Ok, so first of all, that was the best damn con ever. <3
The weather last night was amazing. Rain and thunder. Somehow it made me think of Lugh. I have always associated him with thunder and lightning too. It made me feel very safe somehow. Funny how such a thing can be such a spiritual experience. When I got home, I began questioning my beliefs, as I always do. Pulled the classic “If there is anyone out there, give me a sign!”-thing. And this is what happened.
I took some pictures of my costume before the con, in the con, and after it. I just checked my cellphone gallery and nearly pissed my pants.
The pictures taken before and after the con, in the druid-ish outfit, were still there, but I couldn’t see the pictures taken in the con anywhere. The ones with my epic warpaint (switched from a druid to a warrior, and we have no in-con pictures of the druid costume) And now when I checked again, I found the pictures… In my pagan inspiration folder. Where none of the self-taken pictures go by default. So now my pictures are chilling right next to pictures of Lugh. :D
sunnuntai 29. heinäkuuta 2012
keskiviikko 4. heinäkuuta 2012
Inhimillisen jumalallisuus
Tajusin vihdoin tämän konseptin vähän laajemmin kuin siltä perinteiseltä "Jokainen on oman elämänsä jumala"-kantilta kuten olin aiemmin sen tottunut näkemään.
Kerron tarinamuodossa sen miten tämän asian näen, koska ainakin minun on helpompi hahmottaa tällaiset himppasen uudet ajatukset konkreettisina esimerkkeinä aluksi.
***
30-vuotias nainen on päättänyt asettua aloilleen aviomiehensä kanssa. He ostavat vanhan talon, jonka kunnostavat ja tekevät siitä itsensä näköisen. Joidenkin vuosien kuluttua he saavat lapsia, jotka kasvavat tuossa talossa, josta tulee heidän lapsuudenkotinsa jonka he tulevat aina muistamaan. He kuuntelevat vanhempiensa tarinoita, joista he alkavat hiljalleen rakentaa maailmankuvaansa selkeämmiksi. Sekä heidän vanhempiensa talo että ideologia jää elämään heihin. Kun lapset ovat aikuisia, he myyvät vanhempiensa talon jota he ovat auttaneet pitämään hyvässä kunnossa. Siihen muuttaa toinen lapsiperhe, ja he saavat siitä uuden kasvuympäristön.
***
Ambulanssikuski ja poliisi tulevat pienen hyvinkääläisyksiön ovelle. Siellä asuva nuori nainen saa sen vain vaivoin auki. Hänen käsivartensa on täynnä viiltoja, verta on joka puolella, ja hänen mielensä on vähintään yhtä sekavassa mielentilassa kuin hänen kehonsa. Sekavammassakin, varmasti.
Nainen viedään pikimmiten sairaalaan, josta tämä opastetaan jatkohoitoon. Olkoonkin, että lääkärit ja terapeutit ovat hekin vain ihmisiä eivätkä ymmärrä kaikkea, he saavat tämän nuoren naisen ajattelemaan sitä että asiat voisivat olla paremmin. Miettimään, millaista olisi olla onnellinen. He saavat raotettua epätoivon verhoa hieman. He ovat vaikuttaneet tämän ihmisen elämään.
***
Keskustelut parhaan ystävän kanssa silloin kun yö on pimeimmillään voivat nekin muuttaa paljon. Sanoilla on väliä. Teoilla on väliä. Jotkin sanamme ja tekomme jäävät elämään senkin jälkeen kun maallinen olemuksemme hajoaa tomuksi.
Mitä muuta ovat jumalat, kuin vanhempia, ambulanssikuskeja, poliiseja, lääkäreitä ja parhaita ystäviä?
Ainakin minusta pienen lapsen huudahdus "Äiti, katso ton tytön korvia!" silloin kun kukaan muu ei näe minussa mitään erityistä, tuntuu minusta aivan yhtä jumalalliselta kuin syvin meditaatio.
Kaikki mikä sysää muutoksen liikkeelle ja jää elämään, on jumalallista. Jumaluus ei ole synonyymi muuttumattomalle ikuisuudelle. Se on elämää ja pienten muutosten virtaa. Ihmiset elävät ja muuttuvat, ja muuttavat asioita. Joten eikö meissä jokaisessa ole ainakin hiukan jumalallisuutta?
Kerron tarinamuodossa sen miten tämän asian näen, koska ainakin minun on helpompi hahmottaa tällaiset himppasen uudet ajatukset konkreettisina esimerkkeinä aluksi.
***
30-vuotias nainen on päättänyt asettua aloilleen aviomiehensä kanssa. He ostavat vanhan talon, jonka kunnostavat ja tekevät siitä itsensä näköisen. Joidenkin vuosien kuluttua he saavat lapsia, jotka kasvavat tuossa talossa, josta tulee heidän lapsuudenkotinsa jonka he tulevat aina muistamaan. He kuuntelevat vanhempiensa tarinoita, joista he alkavat hiljalleen rakentaa maailmankuvaansa selkeämmiksi. Sekä heidän vanhempiensa talo että ideologia jää elämään heihin. Kun lapset ovat aikuisia, he myyvät vanhempiensa talon jota he ovat auttaneet pitämään hyvässä kunnossa. Siihen muuttaa toinen lapsiperhe, ja he saavat siitä uuden kasvuympäristön.
***
Ambulanssikuski ja poliisi tulevat pienen hyvinkääläisyksiön ovelle. Siellä asuva nuori nainen saa sen vain vaivoin auki. Hänen käsivartensa on täynnä viiltoja, verta on joka puolella, ja hänen mielensä on vähintään yhtä sekavassa mielentilassa kuin hänen kehonsa. Sekavammassakin, varmasti.
Nainen viedään pikimmiten sairaalaan, josta tämä opastetaan jatkohoitoon. Olkoonkin, että lääkärit ja terapeutit ovat hekin vain ihmisiä eivätkä ymmärrä kaikkea, he saavat tämän nuoren naisen ajattelemaan sitä että asiat voisivat olla paremmin. Miettimään, millaista olisi olla onnellinen. He saavat raotettua epätoivon verhoa hieman. He ovat vaikuttaneet tämän ihmisen elämään.
***
Keskustelut parhaan ystävän kanssa silloin kun yö on pimeimmillään voivat nekin muuttaa paljon. Sanoilla on väliä. Teoilla on väliä. Jotkin sanamme ja tekomme jäävät elämään senkin jälkeen kun maallinen olemuksemme hajoaa tomuksi.
Mitä muuta ovat jumalat, kuin vanhempia, ambulanssikuskeja, poliiseja, lääkäreitä ja parhaita ystäviä?
Ainakin minusta pienen lapsen huudahdus "Äiti, katso ton tytön korvia!" silloin kun kukaan muu ei näe minussa mitään erityistä, tuntuu minusta aivan yhtä jumalalliselta kuin syvin meditaatio.
Kaikki mikä sysää muutoksen liikkeelle ja jää elämään, on jumalallista. Jumaluus ei ole synonyymi muuttumattomalle ikuisuudelle. Se on elämää ja pienten muutosten virtaa. Ihmiset elävät ja muuttuvat, ja muuttavat asioita. Joten eikö meissä jokaisessa ole ainakin hiukan jumalallisuutta?
Matka
En vieläkään saa kiedottua mieltäni sen tosiseikan ympärille että tunnen itseni niin uskomattoman ehjäksi. Tiedän ja tunnen itseni, koko paketin, enkä vain yksittäisiä aspekteja itsestäni. Voin olla susi ja ihminen. Voin olla mies ja nainen. Seksuaalista suuntautumistakin on ihan turha lokeroida. Olen tässä ja nyt, olen kaikki ja en mitään, ja se tuntuu luonnolliselta. Ei aina hyvältä tai helpolta, mutta juuri sellaiselta että näin sen pitääkin olla.
Nykyisin, kun puhun Kuuraturkista, puhun itsestäni joka katsoo maailmaa toisinaan suden silmien läpi koska se tuntuu sillä hetkellä luonnolliselta. Hän ei ole erillinen olento, eikä ole ollutkaan, vaan elää minussa. Kaapista(/häkistä :D) ulos RÄJÄHTÄMISvaihe on ohi, ja osaan jo olla itseni ilman että on pakko toitottaa kaikkia muille. Sama juttu ties minkä muidenki henki- ja tämän maailman häsläysten kanssa. Tyhjän puhuminen ja saman vanhan toistaminen on aivan perkeleen turhaa ja kuluttavaa. Siksi kai kirjoittaminenkin on jäänyt paljon vähemmälle, kun tuntuu että ei ole ollut mitään sellaista... tiedättekö, tärkeää sanottavaa. Sellaista minkä itse miellän kovin tärkeäksi. Joitakin poikkeuksia lukuunottamatta tietenkin, ei meikäläinen nyt ihan jäämies kuitenkaan ole. :D Enkä haluakaan olla, hemmetti!
Nyt on tullut kanssa käytännössä huomattua se mitä olen toitottanut jo ikuisuuden. Että ihmisellä on tarve heijastaa sisäistä maailmaansa ulospäin. Joskus aikaa sitten kämppä oli aivan paskainen, tyhjissä siideritölkeissä, veritahroissa ja kaloritaulukoissa. (Pari tölkkiä on vieläkin, mutta enää en ryyppää yksin ollenkaan. :3) Ei kovin kauan sitten kaikki oli pajunkuorien, historiamuistiinpanojen ja ties minkä peitossa (ei edes koulun tai työn saralta!) eikä täällä uskaltanut kävellä kun pelkäsi astuvansa kiven, puun tai luun sirpaleisiin tai kirjojen teräviin kulmiin. :') Nyt kämppä on suht siisti, kirjapinoja, pieniä sotkupesäkkeen jämiä ja makuuhuoneen lattiaa lukuunottamatta. Täällä tuoksuu kanelisuitsukkeelta, teeltä ja tupakalta, ja se tuntuu kotoisalta. Ennen taas pidin täyttä kaaosta, mädän ruuan ja vanhan viinan löyhkää kotoisana koska se taas sopi senhetkiseen mielentilaani. Se tosin myös ruokki ahdistustani.
Kropassakin tämä muutos näkyy. Pienimmilläni taisin painaa 65 kiloa. Ei yhtään lihasmassaa ja joka helkutin päivä joku ruumiinosa revitty auki. Nyt painan lähemmäs 80 kiloa, mutta se taitaa olla aika lailla puhdasta lihasta kun mahdun edelleen samoihin vaatteisiin kuin pienimmilläni (ehkä yksiä farkkuja lukuunottamatta? Mutta ne oli pienet silloinkin). Arpia on, mutta ne ovat haalistuneet eikä niitä särje tai kutita enää ollenkaan toisin kuin vielä muutama kuukausi sitten aina välillä.
Ennen minulla oli suorastaan pakonomainen tarve lähteä joskus ulos metsään kävelemään, luonnon keskelle. Nyt taas tuntuu että luonto on ihan kaikkialla, kaiken sen asfaltin ja pakokaasun allakin. Ennen pakenin ihmisyyttäni ja häpesin sitä, nyt suhtaudun siihen neutraalisti. Ihan hyvin olen tähänkin asti kaupungissa ja tässä kropassa pärjännyt ilman mitään ongelmia, niin miksi siitä yhtäkkiä alkaa panikoimaan. Kaipa se susiminäni "alkuräjähdys" oli tietyntyyppinen vastareaktio masennukseeni. Selviytymisvietti iski päin näköä niin lujaa että taju meinasi lähteä. Run or fight.
But my war is over now, and even though I must always stay alert, there's no need to be afraid anymore.
I too, have found peace - within myself.
And just as war spreads war, peace spreads peace.
The wheel is always turning, but the direction can change.
It can be changed.
And even though I sometimes miss the places I used to call home,
I realize, that this place is just as much of a home as them,
just not as long.
It's been a long journey, as is every journey worth remembering,
but you only have to look back when you need to, or it feels absolutely right.
And you always have to know the difference
between where you came from
and where you're going.
Joistain asioista on hyvä päästää irti.
(Mutta ei siitä että joskus on edelleen paljon helpompaa kirjoittaa englanniksi! :D)
Nykyisin, kun puhun Kuuraturkista, puhun itsestäni joka katsoo maailmaa toisinaan suden silmien läpi koska se tuntuu sillä hetkellä luonnolliselta. Hän ei ole erillinen olento, eikä ole ollutkaan, vaan elää minussa. Kaapista(/häkistä :D) ulos RÄJÄHTÄMISvaihe on ohi, ja osaan jo olla itseni ilman että on pakko toitottaa kaikkia muille. Sama juttu ties minkä muidenki henki- ja tämän maailman häsläysten kanssa. Tyhjän puhuminen ja saman vanhan toistaminen on aivan perkeleen turhaa ja kuluttavaa. Siksi kai kirjoittaminenkin on jäänyt paljon vähemmälle, kun tuntuu että ei ole ollut mitään sellaista... tiedättekö, tärkeää sanottavaa. Sellaista minkä itse miellän kovin tärkeäksi. Joitakin poikkeuksia lukuunottamatta tietenkin, ei meikäläinen nyt ihan jäämies kuitenkaan ole. :D Enkä haluakaan olla, hemmetti!
Nyt on tullut kanssa käytännössä huomattua se mitä olen toitottanut jo ikuisuuden. Että ihmisellä on tarve heijastaa sisäistä maailmaansa ulospäin. Joskus aikaa sitten kämppä oli aivan paskainen, tyhjissä siideritölkeissä, veritahroissa ja kaloritaulukoissa. (Pari tölkkiä on vieläkin, mutta enää en ryyppää yksin ollenkaan. :3) Ei kovin kauan sitten kaikki oli pajunkuorien, historiamuistiinpanojen ja ties minkä peitossa (ei edes koulun tai työn saralta!) eikä täällä uskaltanut kävellä kun pelkäsi astuvansa kiven, puun tai luun sirpaleisiin tai kirjojen teräviin kulmiin. :') Nyt kämppä on suht siisti, kirjapinoja, pieniä sotkupesäkkeen jämiä ja makuuhuoneen lattiaa lukuunottamatta. Täällä tuoksuu kanelisuitsukkeelta, teeltä ja tupakalta, ja se tuntuu kotoisalta. Ennen taas pidin täyttä kaaosta, mädän ruuan ja vanhan viinan löyhkää kotoisana koska se taas sopi senhetkiseen mielentilaani. Se tosin myös ruokki ahdistustani.
Kropassakin tämä muutos näkyy. Pienimmilläni taisin painaa 65 kiloa. Ei yhtään lihasmassaa ja joka helkutin päivä joku ruumiinosa revitty auki. Nyt painan lähemmäs 80 kiloa, mutta se taitaa olla aika lailla puhdasta lihasta kun mahdun edelleen samoihin vaatteisiin kuin pienimmilläni (ehkä yksiä farkkuja lukuunottamatta? Mutta ne oli pienet silloinkin). Arpia on, mutta ne ovat haalistuneet eikä niitä särje tai kutita enää ollenkaan toisin kuin vielä muutama kuukausi sitten aina välillä.
Ennen minulla oli suorastaan pakonomainen tarve lähteä joskus ulos metsään kävelemään, luonnon keskelle. Nyt taas tuntuu että luonto on ihan kaikkialla, kaiken sen asfaltin ja pakokaasun allakin. Ennen pakenin ihmisyyttäni ja häpesin sitä, nyt suhtaudun siihen neutraalisti. Ihan hyvin olen tähänkin asti kaupungissa ja tässä kropassa pärjännyt ilman mitään ongelmia, niin miksi siitä yhtäkkiä alkaa panikoimaan. Kaipa se susiminäni "alkuräjähdys" oli tietyntyyppinen vastareaktio masennukseeni. Selviytymisvietti iski päin näköä niin lujaa että taju meinasi lähteä. Run or fight.
But my war is over now, and even though I must always stay alert, there's no need to be afraid anymore.
I too, have found peace - within myself.
And just as war spreads war, peace spreads peace.
The wheel is always turning, but the direction can change.
It can be changed.
And even though I sometimes miss the places I used to call home,
I realize, that this place is just as much of a home as them,
just not as long.
It's been a long journey, as is every journey worth remembering,
but you only have to look back when you need to, or it feels absolutely right.
And you always have to know the difference
between where you came from
and where you're going.
Joistain asioista on hyvä päästää irti.
(Mutta ei siitä että joskus on edelleen paljon helpompaa kirjoittaa englanniksi! :D)
maanantai 18. kesäkuuta 2012
Toimintasuunnitelma
Pakko tehdä jotain. Julkisempi blogi edes. Ihan vaan susiin ja luonnonsuojeluun liittyen näin ylipäätään. Ja pidän turpani kiinni koko therian-asiasta koska jos nyt ihan rehellisiä ollaan niin ei kukaan ota meikäläistä vakavasti silloin vaan leimaudun taas yhdeksi helvetin furfagiksi. Ihan kuin niin ei olisi jo käynyt tosin. Yritän hillitä kieleni ja välttää turhaa flametusta mutta ilmaista silti asiani ponnekkaasti.
Rasittavinta koko hommassa on varmasti se kun suurinta osaa ihmisistä kun yrittää tästä valistaa niin saatana että ne voi olla umpimielisiä paskoja. Missä vitun tynnyrissä ne on elänyt. Ja siis ihan kaupungissakin. Vittu milloin joku stadilainen muka on joutunut suden hampaisiin niin että sillä olisi joku oikeus valittaa niistä ja halveksia jotain mitä ei tunne? Ongelma on juuri tää, ihmiset ei tunne susia. Ei oikeita susia. Vain ne satukirjojen ja wolfmanien sudet.
Eli juu, ei kun perkele infoa levittämään niin hyvin kuin mahdollista.
Mutta. Vitusti taustatyötä ja vitusti kirjoittamista kehiin siis, kerron kun edistyn jotenkin. Jos laitan blogin pystyyn tjsp niin pyydän sitten varmaa porukkaa linkkailemaan sitä ja ihan tosi puhumaan ihmisten kanssa aiheesta.
Tää homma on Suomessa niin retuperällä että pakko tässä on jotain tehdä. Jos edes pari ihmistä saisi tajuamaan niin sekin auttaisi edes vähän. Helvetin helvetin helvetti.
Mä en tajua miten en ole aikaisemmin saanut itseäni niskasta kunnolla kiinni, ja miksei kukaan muukaan tunnu saavan. Vittu haters gonna hate, pakko edes yrittää jotain.
Jos jokaisella muka on joku suurempi life mission, niin mun tapauksessa saattaa hyvinkin olla tämä. Aihe josta en koskaan väsy jauhamaan.
*Hurrrrja sotahuuto!*
lauantai 19. toukokuuta 2012
Omnia - I don't speak human
Tänään tuli taas ihan tällainen fiilis kun tuli idioottitrolleja vastaan internetin ihmeellisessä maailmassa, juurikin tästä therian-asiasta ragettaen. But I kicked their asses.
Kaikkea sitä saakin aikaan kun miettii mitä sanoo. Hohoo, sisäinen bardini kiljuu riemusta. xD
Ja sitten löysin tän biisin ja kikatin ihan vitusti koska tuli siitä niin hilpeä ja itsevarma olo:
Jännä miten niin monet Omnian biisit kolahtaa niin saatanan lujaa aina tiettyihin helvetin tuttuihin fiiliksiin ja elämänvaiheisiin (tai pitäisikö sanoa elämienvaiheisiin?). x) <3
keskiviikko 9. toukokuuta 2012
Rankkaa on
Pari viime päivää ollaan siivottu hiki hatussa, ja tekee kyllä hiton hyvää saada jotain aikaiseksi. Olen kanssa innostunut veistelemään pitkästä aikaa kaikkea metkaa puusta. Kiitos kuuluu varmaan tuolle Maan lapset-kirjasarjalle ja Flannille. :D
On tavallaan mennyt ihan jeesisti vaikka onkin välillä ollut vähän draamaa (henkimaailman hommia), kun asiat ovat omalla tavallaan selkiytyneet hieman vaikka ovatkin tavallaan nyt monimutkaisempia. Jos se nyt käy yhtään järkeen. Klassinen tieto lisää tuskaa-ilmiö. Muuuutta juu, tässähän tää menee.
Huomenna voisin koittaa lähteä metsäreissulle keräämään lisää nokkosia ja katsomaan jos löytäisin käyttökelpoisia pölkkyjä tai kepukoita joista saisin sitten veistettyä jotain kivaa. ;) Jännä miten tuo helkutin halpa pieni hedelmäveitsimikälie on niin terävä että se tuntuu leikkaavan puuta kuin voita, vaikka vihannesten kanssa tuleekin ongelmia. xD ...Pitäisi kyllä muistaa putsata se nyt ennen kuin se pieni nuoresta puusta lähtevä töhnä kuivuu kiinni terään.
Eeettä semmosta.
Marikapöölle ihan jumalattoman iso kiitos siitä että on ollut apuna kaiken tämän sekavuuden keskellä. <3
tiistai 1. toukokuuta 2012
Blessed Beltane!
Vappu/Beltane on mennyt oikein hienosti tähän mennessä. :) Eilen oli ihanaa pyöriä ulkona Tuomaksen, Lauran, Juuson ja muiden kanssa. Tosi letkeä meno ja osasin olla edes jotenkuten oma itseni. En tiedä, jotenkin näiden ihmisten seurassa vaan on sellainen fiilis että voi olla ihan sellainen kuin on eikä tarvitse peitellä mitään. Hieno fiilis. <3
Tänään sitten käytiin Marikan + sen mamman ja pikkusiskon kanssa kiertelemässä vapputorilla ja sitten kahvilla. Nätit vaatteet päällä ja kaikkea. :) <3 Cafe Catin tädiltä bongasin riimukaulakorun, ja siitä jotenkin sitten ajautui keskustelu riimuihin ylipäätään, ja sitten taroteihin. Ihan metkaa että näitä tyyppejä löytyy täältäkinpäin, ja ihan yllättäen! Kohtaloon en varsinaisesti usko mutta jollain kyllä on näppinsä ollut pelissä kun kaikki on mennyt niin hyvin. Blessed Beltane indeed.
Tänään pitäisi sitten illemmalla raahautua vielä Espooseen ja kaikkea. Ei ole yhtään intoa mutta vähän pakko se kai on kun ylihuomenna on se pääsykoehärpäke ja muuta.
Jännä muuten että muut "alter egoni" ovat jotenkin... erilaisia kuin susiminä. Se on jotenkin kiinteämmin osa minua. Tai... en tiedä, ehkä sen vain tuntee selkeämmin lajieron takia. Puoletkaan porukasta ei varmaan taas tajua mistä puhun mutta olkoon. Sanotaanko että noita edellisiä elämiä on kertynyt muitakin ja taidan itseasiassa olla jokin hyyyvin sekava otherkin enkä ihan vain therian, mutta... Huoh. Juu. Aivan sama, määritelmät ja lokerointi on ihan hanurista. Olen mikä/kuka olen enkä muuksi muutu! :D
keskiviikko 25. huhtikuuta 2012
Äiti
Anteeksi nyt vaan, mutta mä en tunne sua yhtään. En tiedä miltä susta tuntuu tai millainen maailmankuva sulla on, tai onko sulla yhtään mitään siellä päässä. Saan susta niin vitun pässin ja tunteettoman kuvan koska et koskaan puhu mitään. Jumalauta oot pahempi kookospähkinä kuin mä olen koskaan ollut. En ole varmaan koskaan edes kuullut että olisit nauranut kunnolla. Pari hymyä ja kyyneltä mutta se siitä. Koita nyt perkele selvittää häpeätkö sä itseäsi vai häpeätkö sä mua.
Ja perkele, mä en ihan tosi voi olla sun koko elämä. Hanki harrastuksia. Jotain mietittävää. Mielipiteitä oikeasti tärkeistä asioista. Ihmissuhteita. Hanki persoona. Mä en jaksa olla se vitun realitysarja josta sä et tajua mitään mutta jota kuitenkin kyttäät koko ajan. Mä en halua että sä koko ajan hengität mun niskaan ja tongit mun tavaroita, puutut unirytmiin ja kaikkeen mahdolliseen. Mä en ihan tosi jaksa kulkea tässä vitun talutushihnassa koko ajan.
Espoossa oleminen on ihan saatanan ahdistavaa koska säkin olet ahdistunut. Joo, sano mitä tahansa, mutta kyllä olet. Jumalauta ei kukaan pääse avioerosta yli tosta vaan ilman mitään henkilökohtaisia tunteita niin kuin sä leikit päässeesi. Joo, mä olen aika lailla yli siitä paskasta. Koska käsittelin asioita, monellakin tavalla. Mulla ei tule minkäänlaista tunnekuohua siitä kun faija tulee käymään tai roikun Purotiellä. Nyt se on vain kasvo muiden joukossa. Toki mä muistan ne ajat, mutta turha niihin on kiinni jäädä. Ei voi kääntää seuraavaa sivua elämässään jos vain lukee koko ajan uudelleen ja uudelleen edellistä sivua.
Ja just tää että iniset mun pienistä tavoista koko ajan. Siitä että nostan laukun sängylle tai valvon myöhään. Jumalauta mulla on oma tapa elää elämääni ja mua ei vittuakaan kiinnosta edes tulla tänne enää kun saa vaan kuunnella vinkumista koko ajan. Jos se nukkuminen on niin vitun vaikeaa kun mä olen hereillä, mene lääkäriin. Johon sun pitäisi muutenkin mennä jos multa kysytään, koska ainakin mun näkökulmasta sun kyky käsitellä tunteita ja abstrakteja asioita on olematon. Mutta ehkä se on vaan siksi että et koskaan puhu.
Ja sitten ne sun sanavalinnat. Muistatko sen yhden päivän kun mulla meni hermot siihen kun sä sähläsit sen jääkaapin kanssa paljon pidempään kuin oli tarvis (kuka vittu tarvitsee jääkaappiin käyttöohjeita?!)? Sua otti päähän ihan järjettömästi se että sanoin ettei siinä ollut mitään järkeä, ja vielä toistin sen monta kertaa. Ihan samalta musta tuntuu joka vitun yö kun sä huutelet sieltä makkarista vartin välein kun heräät johonkin olemattomaan kolaukseen tai valonpilkahdukseen. Ja kertokaas nyt rakkaat lukijat, onko reilua sanoa "Sä oot ihan hirvee!", kun tämä valvoo liian kauan? Väääähän väärä sanavalinta. Ja ei se mitään jos sanoisit suoraan laiskaksi tai jotain, mutta kun ne vittuilut tulee sun suusta aina kyrsiintyneenä sarkasmina: "No joo, mut ethän sä koskaan jaksa mitään tehdä niin...". Joo-o. Ja sitten tää ikuinen "kyllä sun nyt pitäisi oppia ihmisten tavoille!". Jumalauta, toi on asia joka mua ahdistaa eniten. En vittu alunperinkään haluaisi olla ihminen, ja sitten joku vielä painostaa ja inisee että olen jotenkin yhteiskuntaan kelpaamaton jonkun pikkuasian vuoksi.
En jumalauta tajua sitä miten teissä tanttapolven ihmisissä ei ole yhtään mielikuvitusta, henkisyyttä tai boheemiutta. Ei yhtään. Kylmää realismia ja jäykkiä rutiineja. Vihaan sitä. Mummot vielä menee kun ne edes joskus puhuu henkeviä, mutta saatana mulla ei ole MITÄÄN hajua sun persoonasta. Ei MITÄÄN.
Ja etkä sä tunne mua yhtään sen paremmin.
Ja nyt et lähde tupakalle tai jää farmvillen ääreen nyyhkyttämään kun tuli karua palautetta vaan avaat sen perkeleen suusi.
Haaste: Opettele puhumaan ja opettele kanssa muotoilemaan ne sanat siihen muotoon että niitä ei väärinkäsitä.
Mä tuppaan ottamaan jotkut tietyt lausahdukset ihan helvetin henkilökohtaisesti. Olisi ihan vitun pop jos tajuaisit sen. Koska tuntuu että saatana koko ajan poljetaan lokaan ja vähätellään. Ja sitten mun pitäisi vielä kunnioittaa sua. Just joo.
Ja perkele, mä en ihan tosi voi olla sun koko elämä. Hanki harrastuksia. Jotain mietittävää. Mielipiteitä oikeasti tärkeistä asioista. Ihmissuhteita. Hanki persoona. Mä en jaksa olla se vitun realitysarja josta sä et tajua mitään mutta jota kuitenkin kyttäät koko ajan. Mä en halua että sä koko ajan hengität mun niskaan ja tongit mun tavaroita, puutut unirytmiin ja kaikkeen mahdolliseen. Mä en ihan tosi jaksa kulkea tässä vitun talutushihnassa koko ajan.
Espoossa oleminen on ihan saatanan ahdistavaa koska säkin olet ahdistunut. Joo, sano mitä tahansa, mutta kyllä olet. Jumalauta ei kukaan pääse avioerosta yli tosta vaan ilman mitään henkilökohtaisia tunteita niin kuin sä leikit päässeesi. Joo, mä olen aika lailla yli siitä paskasta. Koska käsittelin asioita, monellakin tavalla. Mulla ei tule minkäänlaista tunnekuohua siitä kun faija tulee käymään tai roikun Purotiellä. Nyt se on vain kasvo muiden joukossa. Toki mä muistan ne ajat, mutta turha niihin on kiinni jäädä. Ei voi kääntää seuraavaa sivua elämässään jos vain lukee koko ajan uudelleen ja uudelleen edellistä sivua.
Ja just tää että iniset mun pienistä tavoista koko ajan. Siitä että nostan laukun sängylle tai valvon myöhään. Jumalauta mulla on oma tapa elää elämääni ja mua ei vittuakaan kiinnosta edes tulla tänne enää kun saa vaan kuunnella vinkumista koko ajan. Jos se nukkuminen on niin vitun vaikeaa kun mä olen hereillä, mene lääkäriin. Johon sun pitäisi muutenkin mennä jos multa kysytään, koska ainakin mun näkökulmasta sun kyky käsitellä tunteita ja abstrakteja asioita on olematon. Mutta ehkä se on vaan siksi että et koskaan puhu.
Ja sitten ne sun sanavalinnat. Muistatko sen yhden päivän kun mulla meni hermot siihen kun sä sähläsit sen jääkaapin kanssa paljon pidempään kuin oli tarvis (kuka vittu tarvitsee jääkaappiin käyttöohjeita?!)? Sua otti päähän ihan järjettömästi se että sanoin ettei siinä ollut mitään järkeä, ja vielä toistin sen monta kertaa. Ihan samalta musta tuntuu joka vitun yö kun sä huutelet sieltä makkarista vartin välein kun heräät johonkin olemattomaan kolaukseen tai valonpilkahdukseen. Ja kertokaas nyt rakkaat lukijat, onko reilua sanoa "Sä oot ihan hirvee!", kun tämä valvoo liian kauan? Väääähän väärä sanavalinta. Ja ei se mitään jos sanoisit suoraan laiskaksi tai jotain, mutta kun ne vittuilut tulee sun suusta aina kyrsiintyneenä sarkasmina: "No joo, mut ethän sä koskaan jaksa mitään tehdä niin...". Joo-o. Ja sitten tää ikuinen "kyllä sun nyt pitäisi oppia ihmisten tavoille!". Jumalauta, toi on asia joka mua ahdistaa eniten. En vittu alunperinkään haluaisi olla ihminen, ja sitten joku vielä painostaa ja inisee että olen jotenkin yhteiskuntaan kelpaamaton jonkun pikkuasian vuoksi.
En jumalauta tajua sitä miten teissä tanttapolven ihmisissä ei ole yhtään mielikuvitusta, henkisyyttä tai boheemiutta. Ei yhtään. Kylmää realismia ja jäykkiä rutiineja. Vihaan sitä. Mummot vielä menee kun ne edes joskus puhuu henkeviä, mutta saatana mulla ei ole MITÄÄN hajua sun persoonasta. Ei MITÄÄN.
Ja etkä sä tunne mua yhtään sen paremmin.
Ja nyt et lähde tupakalle tai jää farmvillen ääreen nyyhkyttämään kun tuli karua palautetta vaan avaat sen perkeleen suusi.
Haaste: Opettele puhumaan ja opettele kanssa muotoilemaan ne sanat siihen muotoon että niitä ei väärinkäsitä.
Mä tuppaan ottamaan jotkut tietyt lausahdukset ihan helvetin henkilökohtaisesti. Olisi ihan vitun pop jos tajuaisit sen. Koska tuntuu että saatana koko ajan poljetaan lokaan ja vähätellään. Ja sitten mun pitäisi vielä kunnioittaa sua. Just joo.
The need to become what I am
Juu, kyllä se niin vaan on että ahdistusleveli kasvaa kummasti kun en liiku tarpeeksi ulkona. :o Ja kun katselen kovin angstista taidetta. Oon edelleen ihan helvetin herkkä mutta onneksi olen nyt sitä myös positiivisessa mielessä. Pienetkin asiat piristävät. :) ...Ja tänään tuli myös huomattua että myös hyvin pienet asiat voi laukaista shiftin. Näin kuvan peurasta pusikon keskellä ja meikäläisen ylivilkaalla mielikuvituksella sekin näemmä riittää joskus. Oli kuitenkin ihan megalyhyt shifti ilman kummempaa dramatiikkaa. Turhautunutta tuhinaa ja murahtelua ja paikallaan pyörimistä kuten aika usein.
...Tökkään nyt tuohon sen kuvan ja yhden toisenkin ja yritän olla saamatta hepuleita. :'D
...Tökkään nyt tuohon sen kuvan ja yhden toisenkin ja yritän olla saamatta hepuleita. :'D
maanantai 23. huhtikuuta 2012
Taas yksi metsäreissu
Joo, niin se vaan on että mitä enemmän vietän aikaa ulkona, sitä vähemmän haluan tulla takaisin sisälle. Note to self: Ensi kerralla mukaan sormettomat hanskat ja jotain pientä evästä.
Kaikkea siistiä sitä löytyykin kun pitää silmät auki. Tota kääpää en siis itse nyhtänyt irti puusta vaan joku oli sen irrottanut ja jättänyt maahan. Sulkatuppo ja kerroskivi oli kanssa pop. Ja pupunpapanat ja kuivanut kanerva. ^w^ ...Okei, pidän vähän hassuja asioita mielenkiintoisina, mutta.. xD
Kaikkea siistiä sitä löytyykin kun pitää silmät auki. Tota kääpää en siis itse nyhtänyt irti puusta vaan joku oli sen irrottanut ja jättänyt maahan. Sulkatuppo ja kerroskivi oli kanssa pop. Ja pupunpapanat ja kuivanut kanerva. ^w^ ...Okei, pidän vähän hassuja asioita mielenkiintoisina, mutta.. xD
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)