Tajunnanvirtaa

Ajattelen paljon. Joskus liian pitkälle, joskus liian hätäisesti. Mieleni rullaa lähes jatkuvasti joko randomeissa fantasioissa tai elämän ikuisuuskysymysten äärellä. Arki hoituu rutiinilla ikäänkuin taustaprosessina kaiken taustalla, ja toisaalta fantasiani ja päänsisäinen maailmani ovat osa arkeani - tietenkin. Ehkä tosin hieman konkreettisemmassa muodossa kuin useimmilla, kirjoittamisen, piirtämisen ja muun sellaisen muodossa. Hyvä mielikuvitus pienestä asti -> luovan tekemisen kyvyn kehittyminen -> mielikuvitus ei ole kadonnut mihinkään, käytän sitä edelleen polttoaineena ihan kuten silloin lapsena. Aina jokin ajatusprosessi käynnissä. Taiteilijaluonne.

Tiedostan että susiminäni ja muut saattavat aivan yhtä hyvin heijastuksia alitajunnastani kuin sitä että olen jossain aiemmassa elämässäni ollut susi. Mutta tekeekö se näistä identiteetin osista ja kokemuksista yhtään sen vähempää valideja? Ei helvetissä. ;) En ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä jotka eivät usko asioihin joita ei voi nähdä tai koskea. Ehkä koska ajattelen omalla tavallani hyvinkin abstraktisti ja symboleiden kautta. Nämä asiat nyt vain ovat osa persoonaani kuten ovat aina olleet, ihan sama mistä ovat lähtöisin. Teorioita on mutta mitäänhän ei voi koskaan tietää varmaksi joten se jääkööt teorioiksi. ^^

Se että uskon jumalten olevan loppukädessä ihmisten luomuksia, ei tee heistä yhtään sen vähemmän voimakkaita silmissäni. Tarpeeksi kompleksi systeemi tai ajatusmalli, syvälle tajuntaan iskostunut tarina, voi hyvinkin saada tietoisuuden. Hyvä esimerkki tästä ovat mielestäni juurikin kansantarustot - uskon että monen, monen ihmisen kollektiivinen usko on puhaltanut sanoihin elämän. Ja siihen, että jumalat toimivat eräänlaisina tulkkeina meidän ja tämän kollektiivisen informaatiopesäkkeen välillä. Kukin saa yhteyden siihen/niihin joiden sanoma on lähinnä "omaa kieltä". Joten kyllä, tavallaan olemme loppujen lopuksi itse luomiskykyisiä jumalia. Yksilö pienessä mittakaavassa, oman "kuplansa" rajoissa (ja toki oman elämänsä herra sillä tämä "kupla" on hänen koko näkemyksensä maailmasta), ja iso yhdessä toimiva massa suuremmassa. Kun tarinan, ajatuksen ja luomisen pyörät lähtevät liikkeelle, niitä on melkein mahdoton pysäyttää. Kysymys on lähinnä siitä, moniko ymmärtää tämän luomisvoiman. Sen ei todella tarvitse olla viivoja paperilla, se voi olla yksinkertaisten tapojensa muuttaminen, sanat facebookin statuskentässä. Se tietty oman itsen uloshengittäminen ja ilmaiseminen. Voisi melkein sanoa että elämä on taidetta. Jokainen on taiteilija ja jumala, kykenevä luomaan, karsimaan, päättämään, inspiroimaan...

Da alpha bitch is back!

Huhhuh. Meni taas viikonloppu oikein kivasti. Perjantaina bondausta koulukavereiden kanssa ja Hana kävi kylässä, ja vaikka siinä nyt pientä draamaa lauantaiaamuna tulikin niin homma saatiin enemmän tai vähemmän setvittyä ja hommien pitäisi olla ookoo nyt. :) Turhapa asioiden on antaa jäädä hautumaan, ei siinä muuta ole kuin se että korjaan käytöstäni parhaani mukaan ja koitan pitää ajatuksen mukana niin vaikeaa kuin se tällä meikäläisen rajallisella keskittymiskyvyllä joskus onkin. :D

Lauantain ja Sunnuntain välisen yön vietin Hyvinkäällä seikkaillen. Oli kivaa nähdä kavereita ja Pettistä taas, ja meininki oli rento. Ainoa miinuspuoli oli hyttyset (nimim. noin 80 hyttysenpuremaa ympäri kroppaa, sen siitä saa kun seikkailee aamuyön kosteassa kuusikossa med teh alfauros XD). Sunnuntaina sitten seikkailin mamman luo Espooseen, ja olihan se mukavaa taas sitäkin nähdä. Kumman vapauttavaa kun ei ollut tietokonetta mukana, sain tehtyä historiamuistiinpanoja (se on ihan normaali harrastus, onhan?) ja mentyä ajoissa nukkumaan. :) Olipa tuo tullut tuliaisiakin Tallinnanreissulta, aka ei lopu tupakka ja viski meikäläiseltä ihan heti. Mikä on ehdottoman positiivista.

Ei kai tässä, olen korviani myöten ihastunutrakastunut ja perkeleen onnellinen.
Voisi sanoa että tällä susihukkasella menee jeesisti, vaikka pientä psyykkeen ronkkimista onkin vielä luvassa, itsetuntojuttujen ja muun suhteen. On tullut huomattua yhtä jos toistakin. Mutta ei mitään ylitsepääsemätöntä. ;))

Shifting 101

Eli, ihan hyviä "varoitus"merkkejä siitä että meinaa shifti iskeä.

-Jatkuva venyttely ja asennon vaihtelu, koska kiristävä meatsuit. On helpompaa pysyä kroppansa hallinnassa kun pysyy alkuvaiheessa jatkuvasti pienessä liikkeessä.

-Kyllä, osaan puhua ja kirjoittaa ja ymmärrän puhetta. Obviously, koska aivoni ovat ihmisen. En vain tule edes ajatelleeksi niitä asioita. Pystyn myös kävelemään, kunhan minulla on aikaa tajuta tilanne kunnolla. Elekieleni tosin muuttuu melkoisesti ja lasken kävellessäni enemmän painoa päkiöilleni.

-Pakko käydä kaikki huoneet läpi ja availla kaapit, vaikeaa pysyä paikoillaan varsinkaan jos on kyseessä sellainen paikka missä ei ole hetkeen käynyt.


-Jos tällä raidireissulla sattuu löytämään yhtään ruokaa (varsinkaan lihapitoista sellaista, tai muuten hyväntuoksuista tms), niin eikun naamaan vaan jos on yhtään nälkä. Nimimerkillä "Söin hieman yli puoli tuntia sitten hervottoman kasan chicken wingsejä ja muikkuja kertaistumalta. Se siitä jääkaapin sisällöstä."

-Ajatukset menevät solmuun, ja jos satun siinä tietyssä rajatilassa esimerkiksi kirjoittamaan, voi teksti olla hyvin, hyvin sekavaa ja ristiriitaistakin. Liittyy tavallaan seuraavaan kohtaan.

-Alan tarttua ihme yksityiskohtiin ja reagoida hyvinkin arvaamattomasti esimerkiksi leveisiin hymyihin. Esimerkki tältä päivältä: Kissat kehtasivat mennä närppimään ruuantähteitäni, murisin ihan perhanan ärhäkästi  ja katit luikahtivat salamana toiseen huoneeseen. Jännä juttu muuten, eivät saa tuollaista sätkyä murinoista silloin kun olen ihan ihmismoodissa.

-Hiljaisuus ja se että kuuntelen äänenpainoja, en niinkään sanoja. Usein jatkuva puhe nykäisee minut takaisin himpan inhimillisempään tilaan. Ylipäätään se, jos jokin vaatii jatkuvaa keskittymistä. En kuitenkaan pidä siitä lainkaan, että minulle luonnollinen ajatuksenjuoksu keskeytyy.

-Menen paljolti omia teitäni ja harvemmin edes suuntaan huomiotani ihmisiin elleivät he anna syytä ajatella että he olisivat minulle rasite tai jopa uhka. Hermostun kyllä jos joku lähestyy arvaamatta, tai vaihtoehtoisesti on reagoimatta minun lähestyessäni heitä.

Nyt ei kyllä keskittymiskyky riitä pidempiin sepostuksiin.

When The Mind Is Ready

Heräsin viime yönä noin puolisentoista tunnin kevyiden unien jälkeen, ilman selvää syytä. Aloin pohtia, mikä minut oli herättänyt. Oli vaikeaa saada uudelleen unta joten päätin että turhapa siitä unesta on stressata, ehtiihän sitä nukkua myöhemminkin. Jos uni ei tule niin se ei tule, ja siihen voi hyvinkin olla jokin tiedostamaton syy. Tuntuu siltä että tälläkin kertaa sellainen löytyi.

Siinä sitten, aamuyöllä kahden aikoihin, haastoin itseni ajattelemaan ihan urakalla asioita läpi. Muutamia ajatuksia on muhinut mielessä joidenkin päivien ajan, ja lähdin sitten kirjoittelemaan niille jatkoa päiväkirjaani ja pääsin ihan mielenkiintoisille ajatusurille. Heitän tähän muutamia lainauksia niistä kirjoituksista, vaikka aika privaattia tavaraa loppujen lopuksi ovatkin, eivätkä välttämättä aukene jos ei minua tunne hyvin.

"Suunnitelmat ja haaveet ilman tekoja on yhtä tyhjän kanssa. Valitan usein kaupungin harmaudesta ja hälinästä. Miksi en sitten liiku enemmän luonnossa? Keksin aina jotain nerokkaita tekosyitä, kuten "ei kukaan lähde mun kanssa". Perkele, ei mulla aina tarvitse olla jotakuta yleisönä kun teen jotain - niin mä nimittäin joskus seuraani suhtaudun, ihan kuin olisin joku elävä taideteos, täällä viihdyttääkseni ja kummastuttaakseni kanssatallaajia. Mutta ei, olen elävä olento. Ansaitsen ja tarvitsen privaatteja asioita ja hetkiä vaikka en sitä aina itse tajuaisikaan. Rajansa ulospäinsuuntautuneisuudellakin. Mulla on oma mutkikas polkuni kuljettavana, ja mä pystyisin varmaan keskittymään siihen paremmin jos en jatkuvasti keskittyisi kuuntelemaan muiden kommenttiraitoja sitä koskien. Katsoisin kerrankin sitä miten asiat ON eikä MITEN NE VAIKUTTAA MUIDEN SILMISSÄ OLEVAN. Pelkäänkö mä jotenkin jääväni kiinni, kun tunnen tällaista selittelyn ja näyttämisen tarvetta kaikesta mitä teen? Mistä? Siitä että en voi todistaa teorioitani henkimaailmasta, tai identiteettiäni? Well, boo-fucking-hoo. Osaan perustella maailmankatsomuksini jos tulee tarvetta argumentoida. Uskon ITSE, ja se on se asia millä on oikeasti väliä. Se, että huolehdin jatkuvasti uskooko muut samaan asiaan kuin minä, tipauttaa mut suoraan johonkin keskiajan kristittyjen tasolle, vaikka en asioistani ääneen niin kovin tyrkyttävästi paasaakaan.

Haaste no. 1: Älä bloggaa niin paljon, kirjoita enemmän päiväkirjaan - SUORIN SANOIN. Kirjoita siinä muodossa kuin kirjoittaisit itsellesi, etkä sitä varten että joku joskus lukisi niitä. Jätä turhat selittelyt sikseen. Lähde yksin telttailemaan, tee jotain mitä olet aina halunnut IHAN ITSE.

Ilmaisen liikaa, huolehdin liikaa, selittelen liikaa. Toisin kuin olen itselleni uskotellut, tässä ei ole koskaan ollut kyse puhtaasti kapinahengestä "yhteiskuntaa", sen sääntöjä ja normeja, vastaan. "Yhteiskunta" on sana, johon peilaan ITSE ITSELLENI asettamiani rajoituksia. Ei kukaan ole koskaan tullu sanomaan mulle että perkele, miten sä kehtaat ulvoa julkisesti. Ei kukaan ole tullut sanomaan mulle että hei, sun uskomukset on typeriä, pala helvetin liekeissä. Ei mua kohtaan ole käyttäydytty mitenkään alistavasti, ei ainakaan siinä määrin että sen pitäisi aiheuttaa tällaista kapinamielisuuttä. Reippaasti yli puolet tästä angstista ihmiskunnan perseilystä ja sen rajoittavista sosiaalisista normeista on todellisuudessa ollut mun omaa kyvyttömyyttäni myöntää epävarmuuteni, ujouteni ja laiskuuteni itselleni. Ei, en todellakaan ole mikään alfanaaras - vielä, mutta auta armias kun tästä murroskaudesta päästään läpi! Nyt voin ihan suoraan myöntää että kyllä, olen villi, laiska, hedonistinen, barbaarinen olento. Eikä se haittaa palaneen perskarvan puolikastakaan.

Haaste no. 2: Ole rehellisempi sekä itsellesi että muille. "Oon ihan kuollut" -> "En nyt jaksa, laiskottaa eikä oikeastaan vittuakaan kiinnosta", "Tekee mieli tehdä sitä ja tätä" -> TEE SE.
Tajua, että joskus saa olla laiska, mukavuuden- ja vapaudenkaipuinen eskapisti. Ei tarvitse antaa vaikutelmaa stressaantuneesta, ahkerasta ja kiireisestä hikipingosta, kun ei sitä ole. Mä tykkään siitä mitä teen ja se tulee suurimman osan ajasta luonnollisesti, eikä vie puoliksikaan niin paljon aikaa kuin joskus kuvittelen sen vievän. Kouluasiat tuovat stressiä vain jos niiden antaa jäädä roikkumaan ja märehtii niiden stressaavuutta kouluajan ulkopuolella. On myös ihan OK olla stressaantunut silloin tällöin!
Aseta tavoitteesi samoin kuin tähtäät nuolen kohti maalitaulua. Valmiusasemiin, ole tietoinen siitä mitä teet, hengitä syvään ja rauhassa, tähtää ja anna suhahtaa. 

Pelkään tehdä asioita ja olla yksin vain koska pelkään kohdata oman tuomitsevuuteni yksin. Pelkään mielikuvitustani ja sen rajattomuutta, pelkään sitä että jokin ei ehkä olisikaan "totta", vaikka olen itse toitottanut että totuus ja todellisuus ovat hyvin henkilökohtaisia ja häilyviä käsitteitä ja että jokaisella on oma todellisuutensa. Mutta pystyn kyllä kohtaamaan nämä pelkoni, ja tulen kasvamaan sen kautta. Mun on vaan luotettava omien siipieni ja universumin mystisten virtausten, jumalten johdatuksen, kantavuuteen."

Nyt on hyvä ja vahva olo tuon viimeöisen kirjoittelun jälkeen(kin), vaikka luulisi että tuollaiset ajatukset stressaisivat. Olen nyt vain valmis ottamaan tämän kaiken vastaan. Ennen kritisoin itseäni negatiivisesti, itseinhon valossa - tai kenties en silloin kyennyt ottamaan vastaan kritiikkiä, en itseltäni enkä muilta. Nämä ajatukset ovat aika hyvä merkki siitä kuinka pitkälle tässä ollaankaan päästy. Nyt PYSTYN kohtaamaan itseni, koska osaan katsoa tätä itsekritiikkiäni logiikan enkä pelkästään tunteiden pohjalta. Näen vihdoinkin oman täyden potentiaalini. Nyt on vain aika karistaa ne viimeisetkin epäilykset.

Tämä vaihe tuntuu hyvältä ja luonnolliselta. Tulee esiin oikeastaan ihan kaikissa yksilön tai ryhmän kehityskaaressa. Ensin sitä on rääväsuinen ja overconfident, ihan kuin olisi joku "Minähän perkele näytän!"-rooli päällä. Sitten tulee se vaihe, kun alkaa kyseenalaistaa paikkaansa maailmassa ja/tai ryhmän sisällä. Palaset järjestäytyvät uudelleen, ja usein päätyvät toimimaan paljon paremmin kuin ennen muutosta.

Haluan oppia näkemään itseni puhtaimmillani, ilman sosiaalisia filttereitä. Kuka oikeasti olen? Mistä pidän, mistä en? Mitä nämä asiat kertovat minusta ja perusluonteestani?
Kertaus on opintojen äiti.

Now I just have to be brave and dig deeper.

Pitäisi kirjoitella useammin

Juu, tulipa huomattua että en ole päivitellyt tätä(kään) blogia ikuisuuksiin. Jotenkin ei ole vain tullut kirjoiteltua tarpeeksi, vaikka olisi ehkä pitänyt. Mistä tämä nyt tuli mieleeni yhtäkkiä, on se että perkele, ei olekaan ihan hetkeen taas iskenyt tällaista vierauden tunnetta omassa kehossa. Jotenkin tuntuu siltä, että keväisin tätä fiilistä iskee tavallista useammin. Haluaisin osata kuvailla miltä tuntuu olla sellainen kuin olen, mutta pelkään että en osaa. Kaipaan ymmärrystä, kaipaan sitä että joku uskoo ja on kiinnostunut. Jotain jonka kanssa jutella. Ehkä huomionkipeyttä, ehkä taas vanha tuttu tarpeeni itseilmaisuun.
Yritetään.

Se hetki, kun tuntuu että pitäisi liikkua neljällä raajalla kahden sijaan. Ongelma - se ei onnistu. Vaikka nyt olisinkin vähemmän kömpelö loikkimaan pää viidentenä jalkana tässä ihmiskehossa, probleema on siinä että se tuntuu edelleen väärältä. Lihakset eivät liiku niin kuin muistan niiden liikkuneen, selkä antaa ihan liikaa periksi jotenkin kummallisesti, pitkät sormet ovat vain tiellä ja jalat ihan vääränmuotoiset. Niskaan sattuu kannatella päätä sille "epäluonnollisessa" asennossa. Ja tasapainoaisti on ihan olematon, ihminen kun on tarkoitettu kaksijalkaiseksi.

Muistan miten ilman pitäisi kiertää kuononi läpi ja hajujen vain tarttua sinne yksi toisensa jälkeen. Osa jäisi huomiotta, osa ei. Hajuaistin heikkous ei niinkään tässä kehossa häiritse (se on ihan tarpeeksi hyvä nykyihmisen olosuhteisiin, minun ei tarvitse haistaa ihan kaikkea), vaan juurikin se että viima kasvoilla ja ihan yksinkertaisesti hengittäminen tuntuu vieläkin jotenkin luonnottomalta.

Semmoista tällä kertaa.

Run away

Suljen silmäni, ja muistan miltä tuntuu yksinkertaisesti loikata ulos kehostaan - kuin vanhasta, väljäksi jääneestä naamiaisasusta - ja jatkaa juoksemista. Miten oikean kehoni lihakset toimivat yhteistyössä niin joustavasti. Tassut tömähtävät maahan vain pieneksi hetkeksi, selkälihakset työskentelevät, niska jännittyy ja hengitys pysyy raskaana mutta tasaisena. Viima tuntuu kuonossa ja silmissä, häntä tekee liikkeen hallinnasta hieman helpompaa. 
Tahdon vain juosta, eteenpäin, jättäen ihmismielen monimutkaiset ja epäloogiset ajatusradat naamiaisasuuni. Ei ole muuta kuin nykyhetki ja tavoite.

En jaksa tätä kehoa. Haluan hetkeksi ulos. Mutta pakko pysyä tässä, ihmisten ilmoilla kun olen. Soluttautujana.

Sanokoot muut mitä tahansa, ei tästä oikeastaan tule yhtään rauhallisempaa tai helpompaa kuin hetkittäin. Olen edelleen aivan yhtä eläimellinen sydämessäni kuin olen aina ollut, ei tämä ole mihinkään laantunut.
Typerä kontrollintarve.

"Run, wolf warrior, to hide your hunger
The rain will wash away the pains of the day
In your eyes there are cold fires burning
Tongues of flame that can never be tamed

Are you running from Man's delusion
Majestic madness and your exclusion
To where the lamb lies down with the lion?

Are you running down ancient pathways
Through this dark and deserted land
To where man is once more a child?

Are you running to freedom's fortress
By the side of wide open seas
Where the wolf is one with the wild?

Run, run, run...

Run, run, run, run, run, run on, run on through the rain..."

Johan alkaa sujua!

Ei ole ollut ihan niin pirteä olo viime aikoina kuin olisi voinut olla, näin kauniisti sanottuna. Koulu on ottanut päähän ja ties mitä, mutta nyt on taas parempi fiilis, osittain kiitos eilisen pikku loitsutuokionkin varmasti.

Olen taas piiloutunut ihme tekosyiden taakse sen sijaan että olisin yksinkertaisesti myöntänyt olevani helvetin laiska. Ja kumma kyllä, nyt ei ole yhtään niin laiska olo kun tajusin asian. Pitää vaan mennä eikä meinata, suunnitelmat ja unelmat ilman yritystä toteuttaa niitä ovat yhtä tyhjän kanssa. Meikäläisellä vaan on paha taipumus joskus juuttua siihen ajatukseen että ihan jees tulevaisuuden saavuttaminen on niin vaikeaa. Ajattelen kai liian pitkälle, kun pitäisi ottaa askel kerrallaan.

Ykkösprioriteetti on nyt koulu. Tekemistä päivään, kivoja ihmisiä ja ihan mielenkiintoisia aineitakin - ja jospa nyt vaikka vihdoin tajuaisin että ei, aina ei tarvitse olla innosta soikeana ja supermotivoitunut. Että asetan ne suorituspaineet itse itselleni, kukaan muu ei sitä tee. Kotona istumisesta ja haaveilemisesta ei ole yhtään sen enempää hyötyä (tai edes iloa) kuin siitä että edes on läsnä koulussa, ja vaikka heittää paskaläppää kavereiden kanssa jos tuntuu siltä että ei innosta. Ison osan ajasta kyllä innostaakin, ainakin siinä määrin että tulee hommat tehtyä.

Toisena listalla olisi sitten se, että ottaisin taas yhteyttä siihen Lahden Nuorisopalvelujen työntekijään siihen EVS-hommaan liittyen.

Ei kun häntä pystyssä eteenpäin, kuulkaas! :)

Hohoo

Jännä juttu, katsotaan taas jotain puolidokumenttia jossa on puhetta enemmän tai vähemmän kummallisista elämäntyyleistä ja roolileikeistä. Tuli esille psykologinen näkökulma siitä, että usein trauman kokeneet ihmiset palaavat traumaa edeltävälle psyykkiselle/henkiselle tasolle. Jännä juttu, kun yhdistää sen tähän therianhommaan. Joo, voisi kai ajatella shiftejä niinkin, että palaan silloin siihen tasoon ennen traumaa - edellistä kuolemaani. :'))

Lämmin olo pakkasista huolimatta :)

Uusi läppäri käytössä, ihanaa kun on oikeasti jopa kunnolla toimiva kone. Nyt vaan kun pääsisi kotio nopeamman netin luo niin olisi isosti jees, mutta hyvä näinkin. <3

Viime aikoina on mennyt ihan hyvin. Herran kanssa on ollut pienoisia vaikeuksia välillä (taas tämä ongelmani ihmisten kanssa jotka eivät osaa ottaa identiteettiäni tosissaan hyppää pintaan), mutta niistäkin ollaan nyt enemmän tai vähemmän yli. Tämä hukka on hyvin onnellinen. ;)

Olisi mukavaa olla enemmän ulkona talvisin. Lumi on kaunista ja siitä tulee perhanan kodikas olo. Mutta melkein puhki kuluneessa pitkässä villakangastakissa ja reikäisissä talvikengissä ei paljon tuonne lumisiin metsiin rymyämään lähdetä. :( Pitäisi varmaan hommata pilkkihaalari, kunnon rukkaset ja jotkut hullut goretex-kengät.

Nyt on tosiaan taas ollut vähän enemmän eläimellinen olo jostain syystä. Talvet ja keväät tuntuvat tosiaan olevan hyvin pörröistä aikaa.

"The Wolf In You" by Chama C.

Alone in a world meant for others
You stand, forsaken by God.
You howl but nobody bothers.
They smile and distantly nod.

For it's true, inside you're not like them,
Not happy with playing your role
And though you wish truth would strike them
You hide from them heart and soul.

Who could you ask when they lack understanding?
Who could you tell that you're not of their kind?
More than just human shape, not only hairless ape.
What could they find inside your mind?

What should you do when others turn against you?
What to believe when all they know is hate?
Could your belief be true? Is there a wolf in you?
What is your fate at heaven's gate?

Keep the lie, do all to preserve it
For they say, alone you are strong.
The pain, they mean you deserve it
And claim that you don't belong

For deep inside they all fear you,
Superstitious and scared like a child.
Selfrighteously deaf, they can't hear you
And nor hear the cry from the wild

Who could you ask when they lack understanding?
Who could you tell that you're not of their kind?
More than just human shape, not only hairless ape
What could they find inside your mind?

What should you do when others turn against you?
What to believe when all they know is hate?
Could your belief be true? Is there a wolf in you?
What is your fate at heaven's gate?

Open your mind, let it flow in
And your dream comes true.
One of a kind, free from sin.
Feel the wolf in you.

Cry out your tears, let them come through
End of all fears, life is true.
One of a kind, free from sin
For the wolf is you.

***

Purr. <3