Yeah, bitch, let go of the damn fear.
Syksy on ihanaa aikaa. Inspiroivaa. Unelmoin silloin paljon, ja osa niistä unelmista on myös toteutuskelpoisia, uskokaa tai älkää. Ongelma on nyt kaiketi se että alan melkein suoraan myös pelätä sitä ettei ne tärkeimmät toteudukaan. Kuten se Irlantiin duuniin pääseminen ja jonain kauniina päivänä muuttaminenkin. Sekin pelottaa, että musertuisin sen muutoksen alla. Ja nyt positiivinen minä huutaa että perkele, eihän sitä koskaan tiedä jos ei kokeile! Ja todennäköisemmin meikäläinen musertuu tän pelon ja epäilyn alle! En vain jaksa odottaa! Ja tottahan se on. Olen perkeleen kärsimätön. Haluaisin syksyllä aina lähteä jonnekin, pysyä liikkeessä. Reppu selkään ja patikkamatkalle perkele. Mutta kun en tahdo lähteä yksin!
Ja tämä nimenomainen pelko aiheuttaa sen, että jumiudun ihan kaikessa. Ihan siis siivoamisesta taiteeseen ja filosofointiin. Pää vaan lyö kaikki luukut kiinni kuin uhmaikäinen lapsi joka kiljuu "ENKÄ!" täyttä kurkkua.
En tiedä, positiivisen minän pitäisi myös heittäytyä lattialle itkupotkuraivareissa ja huutaa "KYLLÄPÄS!" niin kovaa että se uhmaikäinen pentuperkele hämmentyy ja hiljenee hetkeksi. Aivan.
En jaksa odottaa maanantaita ja ensi viikkoa ylipäätään. Sitten saan taas tekemistä, ja infoa tuosta nyt aivan mahdollisesta haaveesta ja sen toteuttamisesta käytännössä. Tahdon liikkua eteenpäin, mutta olen niin yksin. Pelkään, että joudun "jonkun toisen reviirille", että eksyn kun minulla ei siellä olekaan tätä tuttua ja turvallista laumaa tukenani ainakaan fyysisesti.
Pelottaa niin maan perkeleesti. Ja silti kiehtoo ihan vietävästi.
Luonto vetää liikkeelle, käskee vaan heittäytymään virtaan ja antaa sen viedä.
Ja niin teenkin, kunhan sopiva virtaus osuu kohdalle.
Mutta nyt vain... odotan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti