Huhhuh, kylläpäs ton viime merkinnän kirjoittaminen helpotti oloa. Järjetön levottomuus oli päällä, mutta nyt on taas parempi. Vieläkin vähän sellainen olo että kymmenen matkakärpästä ois puraissut ja että on pikkuisen yksinäistä, mutta enää se ei ahdista. :)
Tästä päästäänkin siihen asiaan jota kaipaisin ehkä eniten. Nimittäin kunnon therian-vertaistuki. Kyllähän se netin kautta jotenkuten onnistuu, mutta jotenkin en voi lakata haaveilemasta siitä miten hienoa olisi jos olisi joku jolle voisi puhua ihan kasvotusten. Istua juomassa teetä ja pohtia syntyjä syviä, ja lähteä yhdessä pusikkoon juoksentelemaan. Että olisi joku joka ei hämmentyisi aivan saatanasti siitä että haistelen ihmisiä ja asioita jatkuvasti, tai hiffaisi että se että esimerkiksi nakerran hellästi sen olkapäätä on itse asiassa oikein mukava ele ilman että sitä tarvitsee selittää. Joku joka ymmärtäisi ja hyväksyisi ja osaisi vastata samankaltaisilla reaktioilla, niin että mäkin ymmärrän. Koska joskus on ihan tosi aivan uskomattoman vaikeaa tajuta ihmis-ihmisten ajatuskiemuroita ilman että tarvitsee pyytää tulkkausta. Ja aina silloinkaan en ymmärrä, koska ne puheen ja elekielen ristiriidat osaa välillä olla ihan käsittämättömiä. Tai siis, musta tuntuu että ne on ristiriitoja vaikka ne ei välttämättä olisikaan, if that makes any sense. (Vinkki, älkää ikinä hymyilkö niin että hampaat näkyy ja loikatko halaamaan jos meikäläisellä on shifti päällä.)
Ja hei, elekielestä ja halailusta ylipäätään. Oon hiffannut että valitan kyllä aina siitä että kukaan ei koskaan hali meikäläistä ensin, mutta menen ihan lukkoon jos niin käy, siis tulee aivan saatanan vaivaantunut olo. Koska masu. Kaula. Kaikki. No problemo jos olen itse kontrollissa tilanteesta, tietenkin! :D Jösses. Halihan on ihan ystävällinen ele, mutta ainakin mun päässä siihen liittyy joku outo alistava sävy. (Niin MIKSI mä rakastan halailla nimenomaan niitä ihmisiä joista lähtee vahvimmat reaktiot? ...okay, my brain hurts.)
Ja sekin, että nukkuisin paljon mielummin jonkun vieressä kuin yksin. On helvetin rauhoittavaa kuulla se tasainen unihengitys. Ja tarpeeksi lähellä sydämenlyönnit. Ja pysyy paremmin lämpimänäkin.
Siis ihan tosi, olen ehkä maailman läheisyydenkipein otus. Tai siltä se ainakin ilmeisesti muille kaksijalkaisille vaikuttaa. Mutta meikäläiselle se vaan tuntuu luonnolliselta olla lähekkäin. Tai ainakin kuulomatkan päässä. Ja kun se kuulomatka on näillä korvilla niin olematon, niin... :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti