En tajua...

...miksi mä olen viettänyt niin vähän aikaa metsässä  tässä muutamana viime vuotena. Perkele että se tekee hyvää. Istua vesipullon ja kirjan kanssa ja vaellella ympäriinsä. Keräsin vähän roskiakin kun teki pahaa katsoa niitä lojumassa puiden juurella...

En tiedä. On luonnollisempi olo metsässä. Ja ilman musiikkia, että kuulee sen lintujen sirkutuksen ja tuulen huminan. Olkoonkin, että kuulee lähellä kulkevalla kävelytiellä liikkuvat koiranulkoiluttajatkin, mutta... Pyh ja pah, ihan mahtireissu.

Huomenna voisi tehdä ovelat (jos ehtii), ja mennä sinne vanhan lukion lähellä olevaan isompaan metsikköön jonne voi hyvällä tuurilla ihan eksyäkin. :DD Ei tosin kokemusta siitä eksymispuolesta kun olen niin perkeleen awesome mutta voisin kuvitella. Siellä joskus saatiin jahdata Susan karannutta koiraa jonkun aikaa hiki hatussa. x) Onhan sinne pari kilsaa matkaa mutta äkkiäkös tuon kävelee. :) Tai sitten voisi mennä siihen metsikköön jossa leikin aina kakarana ja kävin pulkkamäessä. Sekin on aika pikkuinen paikka mutta ihan viihtyisä. Tosin kesällä kivempi kun ei ole niin sitä perkeleen kuraa joka paikassa. Silloin siellä on niin paljon aluskasvillisuutta. :D

Huhhu. Vähän kuveja:

Jotenkin tulee aina hyvä mieli kun on reppu selässä, hyvät kengät jalassa ja saa kävellä kivisessä ja muhkuraisessa maastossa. Tiet on nössöille. o/

Mutta siis pointti: Kyllä mä niin saatanan pusikkolapsi oon että huhhuh. Vähän hämmentää edelleen se että miksi PERKELEESSÄ en tee tuollaisia reissuja useammin... Purr. <3 Ja tänä kesänä voisi toteuttaa sen telttaretken nuuksioon - vihdoin ja viimein, vastahan mä olen siitä mitä... neljä vuotta haaveillut? :DDD

Hyvä fiilis

Taas on tää unirytmi kyllä niin iloisesti sekaisin ettei mitään rajaa. Toisaalta, sama kai se näin lomalaisena on että mihin aikaan sitä nukkuu. Kunhan vaan nukkuu.

Eilinen ja tää päivä on mennyt itse asiassa ihan helkkarin hyvin. Oon ollut ihan positiivisella mielellä, terapia oli jees (terapeuttikin huomautti että mähän ihan hehkun hyvää oloa :D), oon saanut piirrettyä vähän ja löysin yhden ihanan youtubekanavan tänään.

Ihan suht elukkafiilis, mutta just silleen sopivasti. Ajatus kulkee selkeästi ja on ihan ok olla sisällä ja muuta. Voi olla siitä että kävin tuossa pariin otteeseen kunnon lenkillä tänään. Tai siis toisella lenkillä vain astraalisesti, mutta siitä sitten ehkä lisää myöhemmin.

Eli tuossa välissä tuli pienoinen spiritual overload mutta siitä tuli itse asiassa ihan hyvä fiilis. Varmempi jotenkin. En tiedä, on taas vähän aikaa ollut sellainen olo että olenkohan mä vaan sekaisin päästäni tai jotain mutta sitten totesin että mitäs vitun väliä sillä on vaikka olisinkin. Arki sujuu ja on hyvä olo, eikös se ole se pääpointti?

Löysin ihanan runon tumblrista

"Little girls are to be seen and not heard.
Little girls are not meant to howl.

I am not your little girl, I am not going to be quiet.
i am going to howl to the wind, I am going to growl.
I am going to scream out my stories.
I am going to run.

Because I am not your little girl.
I am a wolf in a girl’s skin
I am a creature, not a human.
I am fierce.

And I am free to do what I want.
I am not chained by human laws
Human rules and regulations.
I am more than that.

I howl and I cry and I whimper
I lick my wounds and wag my tail.
I run with my pack and I look to the moon.
I am wolf, not girl.
And I dare you to make that mistake again..

And if that’s all you see, the girl, not the animal.
Then you aren’t looking into my eyes."

Aihe josta en varmaan koskaan lakkaa kärttyilemästä.

Nyt kaikki on kavereita ja rekisteröityy Tieteen kuvalehden sivuille ja lukee tän artikkelin: http://tieku.fi/luonto/elaeimet-ja-kasvit/ravintoketju-lyhenee-ylaepaeaestae - Eikö vain?

Tiivistää ajatukseni siitä että ihmiset pistävät suurpetojapetoja lakoon miten sattuu aika hyvin. Eihän se petojen iso lukumäärä puhtaasti hyvä juttu olisi - sellainen käsitys menee utopistisen hippeilyn puolelle - mutta vittu voi voi. Kyllä luonto asiansa hoitaa kuten on ennenkin hoitanut. Se vaan tässä mättää että ihminen on ihan liian kontrolloiva laji kaiken suhteen. Mua vituttaa tässä se että näin on ylipäätään päässyt käymään.

Mun puolesta saisi tulla uusi jääkausi, joku megarutto ja kaikki teknologia saisi pamahtaa ja kaikki tiedot lääketieteestä kadota bittiavaruuteen. Tulla kunnon takapakki ja täysromahdus. Ihmispopulaatio lässähtäisi ja keskiverto elinikä lyhenisi aika messevästi. Se ois vittu voi voi niille jotka sattuisi silloin elämään mutta kyllä sitä seuraavat sukupolvet sopeutuisi. Ihmisen kuuluisi olla peto muiden joukossa, eikä yrittää hallita ihan vitun kaikkea. Ei mulla mitään ihmisiä vastaan ole yksilöinä, mutta perkele tää ällöttävän järjestäytynyt ja kaiken tuhoava "yhteisö" saa ihan tosi niskavillat nousemaan pystyyn. Ei yhden lajin yksinkertaisesti KUULU olla näin ylivoimainen.

Ihan vitun surullista tää paska mutta ei sille mitään voi kuin toivoa että luonto tekee tehtävänsä ja keikahtaa takaisin tasapainoon jossain vaiheessa. En ole näkemässä sitä, en ainakaan tämän elämän aikana, mutta saatana että odotan sitä silti kuin lapsi joulua. Kuulostaa ehkä aika vitun karulta, mutta ymmärtäkää nyt saatana että en mä teitä henkilökohtaisesti inhoa, vaan vihaan tätä vitun ylikansoittumista.

Haamuraajat - selitys.

Tiedättekö, siihen ei ihminen normaalisti kiinnitä huomiota mutta kun tosiaan ihan vaikka seisoo paikallaan, tuntee sen kehon asennon. Jalat ja kädet ovat paikallaan, ja sitä tuntee kehonsa ääriviivat. Tietää minkä muotoinen on.

Noh.
Minä tunnen käsien ja jalkojen lisäksi itselläni toisinaan korvat ja hännän ihan samoin kuin kädet ja jalat. Ne vain... ovat siinä. Tunnen niiden painon, asennon ja muodon ihan kuin fyysistenkin ruumiinosieni. Samalla tavalla kuin vaikka henkilö jolta on jokin raaja amputoitu, saattaa tuntea kyseisen raajan olevan edelleen siinä vaikka se ei ole. Siinä tapauksessa se johtuu siitä että kyseistä raajaa käsittelevä aivojen osa on yhä olemassa ja aktiivinen. Minulla ei tosiaan ole tätä neurologista perustetta "haamuraajoilleni", mutta tunne on sama. Tuntuu joskus oudolta katsoa peiliin kun tuntuu että korvat ovat paikallaan mutta niitä ei näy. Tai kun raapii päätään, niitä ei tunnekaan. Onneksi olen jo kutakuinkin tottunut siihen että häntä ei tule vastaan vaikka vetäisinkin housut kainaloihin, mutta perkele että se tuntuu oudolta!
 Ja tämän takia tökkään sitten feikin pörröhännän housuihini kiinni. Ettei olisi ihan niin kummallinen olo kun sattuu vilkaisemaan peiliin tai näkee kuvajaisensa kaupan ikkunasta.

Aaaand this is why I don't like mirrors. Klassiset vampyyrit ja kummitukset eivät ole ainoita asioita joita peileissä ei näy. Fyysinen esine heijastaa fyysisen tason asioita. 

Ja kyllä, se että tuntee vain korvat ja hännän ON klisee. Ihan naurettavan iso sellainen, ainakin animussa. Mutta ne nyt ovat ne ulokkeet jotka eniten pistävät esiin. Joskus tuntuu kuonokin ja muuta, mutta harvemmin. Ja turkki. On vain... "pörröinen fiilis". Ja sitten on niitä hetkiä jolloin henkikeho morphaa kokonaan eläimen hahmoon. Ja siitä onkin sitten mukavuus kaukana, kun yrittää käsittää miten perkeleessä sitä pitäisi liikkua - mistä johtuen en juurikaan liiku shiftejen aikoina vaan tyydyn etsimään mahdollisimman mukavan löhöasennon niin perkeleen turhauttavaa kuin se onkin. ...Ei ehkä olisi paha idea alkaa oikeasti harjoittelemaan miten liikkua letkeämmin neljällä raajalla. Ajatuksena helvetin hassu mutta helpottaisi asioita huomattavasti. :D

Suurimman osan ajasta kuvioissa ovat juuri korvat ja häntä, ja kovin kuonokas naamakin melkoisen usein. Koipienkin kanssa tulee välillä ongelmaa ja kompastelua kun tajuaa että perkele, eihän nää nivelet näin toimikaan. Niin, ja joskus tunnen siivetkin mutta ne liittyvät erääseen toiseen elämääni jossa en ole tosiaan enää niin kiinni. Olen muuttunut niin paljon niistä ajoista kai. Ja tuntuu että olen joskus elänyt sutena paljon pidempään, ja mahdollisesti jopa pariinkin otteeseen. Mutta tiedä häntä sitten.

...Joo. Tämä selventänee hiukan sitä epämääräistä mutta sangen yleistä "Sen vain tuntee"-ilmaisuani.

Tyhjyys

Vieläkin kroppa-ahdistusta inhottavampi tunne on se kun henkikeho ailahtelee eikä tunnu missään vaiheessa niin selkeältä kuin yleensä. Tässä parin päivän ajan ollut tämä ongelma ainakin, ja tänään erityisesti. Oikeastaan, nyt kun miettii niin tämä iskee aina kun olen Espoossa. Ehkä se jotenkin liittyy siihen että oasuin täälläpäin niin pitkään ja sinä aikana maailmani oli hyvin erilainen kuin miksi se on nyt omassa asunnossa ollessa muodostunut. Minun on vaikeaa tuoda ja sovittaa sitä uutta maailmaa vanhaan. Tuntuu kuin eläisin edelleen sitä "Espooelämää" kun olen täällä. Yhdistän tämän paikan sekä turvalliseen kotiin, että kipeisiin muistoihin ja pahoista angstikausista ja ryyppyputkista selviämiseen. Tuntuu että olen täällä inhimillisimmilläni. Ja vihaan sitä. Siitä tulee tyhjä ja epämääräinen olo. Vähän samanlainen kuin siitä jos olisi ollut pitkään pitkähiuksinen ja aamulla heräisi kaljuna. Haikea. Ei, en meinaa nyt että KAIPAISIN sitä "Espooelämää", vaan sitä että kaipaan sitä uudempaa normaalielämääni. Kaipaan itseäni.
Tuntuu turhalta olla täällä. En ole enää se haamutyttö joka eli kiinni menneisyydessä. Tuntuu että pitäisi jotenkin liikkua eteenpäin. Täällä tulee nykyisin aina sellainen tunne. Tai itse asiassa todella monessakin paikassa.

Kai se on sitä että tahtoisin todella aloittaa puhdaalta pöydältä, omana itsenäni. Joskus mietin että eikö se, että tahdon pois tästä kehosta, tarkoita sitä että tahtoisin kuolla. Olen tullut siihen tulokseen että ei. Ei se todellakaan sitä ole. Tahdon nimenomaan oppia elämään. Tahdon jotenkin sulauttaa sisäisen minäni ja fyysisen minäni yhdeksi. Mutta en kuitenkaan halua.. tiedättekö.. kesyyntyä. En halua muuttaa itseäni. Haluan muuttaa sitä miten muut näkevät minut ja muut kaltaiseni. Haluan saada olla oma itseni, mutta jokin estää. En osaa oikein antaa itselleni lupaa siihen, niin kummalliselta kuin se kuulostaakin. Kontrolloin itseäni edelleen aivan liikaa. En enää syömisiäni tai muuta typerää, vaan sitä millaisen kuvan annan itsestäni. Pelkään ja häpeän asioita enemmän kuin annan ymmärtää. Minulla on kovin alaston ja haavoittuvainen olo kun tavalla tai toisella riisun naamioni. Vaikka joskus mieleni tekisi haistattaa kaikille paskat, olen myös hyvin riippuvainen läheisistäni ja koen ettei minulla ole varaa saada heidän oudoksuntaansa niskaani. Tiedän jo, miten pahalta tuntuu kun joku katsoo kieroon asioita jolle ei itse mahda mitään. Miten joku oudoksuu ja karsastaa sitä puolta minussa joka on minulle se tärkein. Pelkään että joskus asioiden "outous" saattaa ylittää läheisteni rakkauden minua kohtaan ja jään yksin.

Hylätyksi tulemisen pelkoonhan tämä taas kiteytyy siis.
Ja kenties eniten pelkään sitä, että hylkäisin jälleen itse itseni.

"Kutakuinkin kesy susi

asuu ihmisten keskellä

ystävystyykin joidenkin kanssa

Jostain muistinsa kätköistä

hypähtelee silloin tällöin pieniä muistonsiruja

tuoksuja

ääniä

varjoja

Kuin sadepisarat

ne putoilevat hänen mieleensä

jättämättä rauhaan

Ja vaikka hän ei näitä pisaroita

kunnolla ymmärtäisi

hän tietää kaipaavansa niitä hetkiä

kun hän oli villi

Mutta kumpaa kaipaisi enemmän

-

metsän laulua

vai lämmintä syliä?"

-Minä (N.F) 2012

[sarcasm]Oman itseni ja ihmisriippuvuuden+ihmisyyden ristiriita, gotta love it.[/sarcasm]

On yllättävän vaikeaa hypähtää ulos kehostaan, vaikka sitä haluaisi miten paljon. Unissa se tapahtuu vahingossa. Ja loppujen lopuksi melko harvoinkin vielä. Muutaman kerran olen onnistunut tarkoituksellisesti. Tuntuu että fyysinen kehoni rajoittaa minua ja ajatuskuvioitani liikaa. Haluaisin joskus olla vapaa, mutta usein tuntuu etten yksinkertaisesti pysty siihen. Ehkä astraaliprojektio ei onnistu koska tavallaan pelkäänkin sitä hieman. Pelkään sitä etten halua enää palata fyysiseen olomuotooni. Koska aina, kun olen herännyt niistä unista joissa olen oma itseni, olen aamulla ollut uskomattoman pettynyt. Joskus olen itkenytkin herättyäni. Joskus kaikki tuntuu niin naurettavan epäreilulta.

Mutta ei auta kuin uskoa että kaikki järjestyy joskus. Jos vaikka jonkin ihmeen kautta tottuisin tähän kaikkeen.

Rauha

Saan olla viikon ihan rauhassa kissojen kanssa mutsin kämpillä kun se lähti jonnekin läskileirille. :D Aika helvetin pop. Siis joo, tokihan meikäläinen saa olla rauhassa Hyvinkäälläkin mutta tässä on nyt plussana sekin että näkee näitä pk-seudun ystejä pitkästä aikaa. :)

Nyt on ollut ihan suht rauhallinen olo. Välillä on vähän taas ahdistanut mutta se on mennyt aina ohi. Positiivisuuspäiväkirjasta on ollut iso apu tässä. Saa helvetin hyvin ajatukset pois kaikesta nihkeästä kun alkaa kirjoittamalla konkretisoimaan mitä kaikkea hyvää sitä onkaan taas päivän aikana tapahtunut. :D Siis ihan pienimmätkin asiat tuntuu ihanilta kun ne kirjoittaa värikynillä paperille. Vaikka sitten cappucino tai pokemonin pelaaminen.
Kaipa meikäläinen on sitten niin visuaalinen otus kuitenkin että sisäistän asiat helpommin kun näen ne. Tai kun kuulen ne. Ajatuksia on tosi hankalaa pitää kasassa mutta kun miettii sitä miten esimerkiksi koulussakin opin ihan vaan kuuntelemalla opettajaa ja tekemällä muistiinpanot niin... :D Kun mulla on just tää että pitää olla se mielen ja tekemisen yhteys. Siitä mä asiat muistan.

Kunpa se yksi perkeleen karvakasa saisi nyt sen häntäpäänsä raahattua tänne keskiviikkona. :D Vois vaan istua koneella ja derppailla. Se on paljon hauskempaa ei-yksin. Ja jos se vaikka osaisi auttaa tän läppärin jumitusongelman kanssa. :P

Mut juu, nyt yksin ollessa saan olla ihan niin hassu kuin haluan! o/

"I'm stronger than depression."

Vähän aikaa sitten iski ihan järjetön masiskohtaus. Vitutti ja ahdisti ihan kaikki. Kroppa, äiti, ihmiset ylipäätään... Tuli sellainen olo että olisi helpompi vain kuolla pois. Eipä ole ihan hetkeen tuota fiilistä noin rankkana iskenytkään.

Otin torkut, ja kaikki tuntuu taas selkeämmältä.

Turha sitä on vaivata päätään asioilla joille ei voi mitään. Kropasta on turha ahdistua liikaa, ainahan sitä on astraaliprojektio (kunhan vaan saatana oppisin kontrolloimaan sitä paremmin!), eivätkä ne ihan perus shiftitkään pahoja ole. Niiden jälkeen on aina rauhallisempi olo, jos olosuhteet on ok (aka en ole jumissa yksin vitun pienessä ja haisevassa kämpässä mutta en myöskään julkisella paikalla :D). Ja eikä tälle kuitenkaan voi mitään. Edelliset elämät on ollutta ja mennyttä. Uskon kuitenkin että jossain vaiheessa tätä "hengenkiertoa" pääsen siihen kroppaan mihin kuulun. Mutta en taatusti sillä että tapan itseni, koska silloin en... tiedättekö, edisty ollenkaan. Tai siis, kaikki ponnistelu hyvän elämän puolesta on silloin ollut turhaa. Aiheuttaisin aivan liikaa paskaa läheisilleni ja sitä en tosiaan halua, enkä aio tehdä.

Ja on aika kohtuutonta olettaa että niinkin sulkeutunut ihminen kuin äiti ymmärtäisi tätä kaikkea ihan hetkessä. Hän kuitenkin on ymmärtänyt sen, että olen sinut itseni kanssa eikä yritä muuttaa minua vaikka hänen suhtautumisensa asiaan onkin välillä vähän kyseenalaista. Mutta hei, jos tyyppi ei ole koskaan kuullutkaan therianeista eikä ole ollenkaan hengellinen ihminen, niin miten vitussa se voisikaan tajuta kaikkea heti. Onhan se turhauttavaa. Perkele, ehkä turhauttavin asia ikinä. Mutta ei sitä masentumalla saa ymmärtämään, vaan näyttämällä että osaan elää elämäni näin.

Ja ihmiskunnan toivottomuudelle en nyt vain ihan tosi voi mitään. Voin jauhaa miten paljon tahansa siitä miten haluaisin saada kaikki tajuamaan, mutta ihan tosi... Olen JO saanut enemmän ihmisiä tajuamaan tätä kaikkea kuin olisin koskaan kuvitellut. Ja on ihan turha miettiä sitä että "jumalauta, tajutkaa nyt!" ja valittaa kaikesta, kun voi kirjoittaa kehittävää tekstiä, dokumentoida kunnolla ja olla fiksun oloinen. Ei ihmiset kuuntele jotain masentunutta ihmisvihaista hippiä.
Ja eikä sitä perkele koskaan tiedä vaikka tässä vuosien kuluessa joku neropatti Greenpeacesta tai jostain tajuaisi sen mistä olen jankuttanut puskaradiossa jo ikuisuuden. :D Nevör giv up hoep ja silleen.

Minulla on mahtavia ystäviä, äiti joka edes yrittää ymmärtää, ihana kissa, katto pään päällä ja rahaakin sen verran että saan laskut ja ruoan maksettua. En ole veloissa, juuri kukaan ei vihaa minua (luulisin), ja kaikki on... normaalisti. Mitä helvettiä olen oikein miettinyt kun olen alkanut valittaa? :'D Ei, ihan tosi. Tässä se on aina ollut se ongelma. Tuntuu että joskus oikein ETSIN asioita joilla vaivata päätäni... Ja kun olen sellainen susi kuin olen, tuppaan tosiaan suhtautumaan vähän kaikkeen aivan perkeleen tunteellisesti. But that's just who I am. Joskus se on hyvä juttu, joskus huono. Mutta silloin kun alan obsessoitua liikaa jostain negatiivisesta, pitää vain löytää jotain positiivista obsessoitavaa tilalle.

Ja niin ihana sarja kuin Being human onkin, se on myös perkeleen triggeröivä ja herättää vitusti ajatuksia ja tunteita. Voi olla että osa tästä emotuksesta on johtunut siitäkin että olen katsonut sitä liikaa putkeen, uppoutunut siihen liikaa.

Ylireagoiminen ja kaiken henkilökohtaistaminen - taas kaksi asiaa joissa olen hyvä! :'D

Ja loppuun pari tosi randomia kuvaa.

Random kiva muistonsirpale. Nukuin viime vuoden ropeconissa La-Su yön ulkona puiden alla tosi rauhallisessa nurkassa. Olkoonkin että olin silloin psyykkisesti aika huonossa kunnossa, Ropecon on silti aina jotain ihan vitun mahtavaa. :D

 Ja tässä kissani Taika, kun se/hän oli pieni. :D Onhan tuo tyttönen edelleen aikamoinen rääpäle mutta tuossa se oli oikeasti ihan naurettavan pikkuinen. On kyllä sosiaalisin kissa jonka olen koskaan tavannut.
Tulee aina vessaankin mukaan. Ja osaa avata ovet aina jos ne eivät ole lukossa. :D
Paras. Kissa. Ikinä.
...On tässäkin parivaljakko. Valkoinen susimölli ja musta pikkuinen kissa. Tuostahan voisi saada aikaan helvetin hienon maalauksen. :'D

Kazehomoooo! Muistatko tän? :''D On vielä kuvat meidän sotamaalauksista tallella lawl. <3

Kukkia mamman takapihalla. :3

Masennuksesta

Monellakin tapaa tahtoisin vain ulos tästä kaikesta paskasta. Joka päivä saan muistutuksia siitä miten helvetin typeriä ihmiset ovat, miten perseellään luonnon tasapaino on heidän takiaan, ja miten en voi tehdä sille mitään. Tunnen kivun kehossani ja kaipuun sielussani joka helvetin päivä ja yö, pääsemättä koskaan kunnolla vapaaksi. Tilanne on epätoivoinen ja yksinkertaisesti mahdoton.
En ole koskaan sopinut joukkoon.
Jo kaikissa vuosien takaisissa päiväkirjamerkinnöissäni tämä piirre on keskeinen - en tunne kuuluvani tänne.
Sekin tuli/tulee aina esille, etten tunne oloani mukavaksi kehossani, että en koe että kehoni vastaa sisäistä minääni. Yritin korjata sitä laihduttamalla. Purin vihaa kehoani kohtaan viiltelemällä. Tajuamatta koskaan kunnolla mistä se kaikki viha kumpusi.
En myöskään ymmärtänyt miksi en tajunnut ihmisten keskeisiä kuvioita. Miten yhteiskunta toimii. Miksi kaikki tuntui niin perkeleen epäreilulta.
Miksi jokainen haulikon laukaus, vihainen sana, tuntui olevan minuun tähdätty.
En kuulu tänne. En tähän kehoon, tähän paikkaan tai aikaan.

Ihmisiä on liikaa. Heistä on tullut liian "voimakkaita" - ja tällä sanalla tarkoitan, että heistä on tullut liian tuhoisia. Heillä on liikaa mahdollisuuksia muuttaa maailmaa suhteessa siihen miten rajallinen heidän ymmärryksensä on. Ihmisten kiemurat he ehkä tajuavat mainiosti. Ulkomaansuhteet ja koulutus. Inflaatio ja pörssikurssit. Mutta mitä tulee luonnon ekosysteemien ja tasapainon ymmärtämiseen... se katosi suunnilleen niihin aikoihin kun ihminen alkoi viljellä kasveja ruoakseen keräilyn ja metsästyksen sijaan. Ihminen alkoi kontrolloida luontoa. Ja siihen ihmisen kyvyt eivät riitä eivätkä tule koskaan riittämään. Tämä laji ei ole sopiva näin ison firman johtoon. Eikä ole mikään muukaan yksittäinen laji.
Olen varma, että jos tässä joskus maailmanloppu tai ainakin ihmiskunnan loppu tulee, se tulee juuri tästä syystä. Siitä että ihmiset kuvittelevat ymmärtävänsä jotain, mistä eivät todellisuudessa tajua mitään. He tökkivät lusikkaansa yhteiseen soppakattilaan ja kaikki sairastuvat.

Yritän saada jotain pientä muutosta aikaan. Pikkuisin lapsenaskelin. Toivon, että jos minä avaudun, muutkin uskaltavat. Ja että joku ymmärtäisi ja kuuntelisi. Kuuntelisi niitä luontokappaleita joita on pidetty äänettöminä, joiden kieltä ei ole kyetty ymmärtämään. Piirrän, kirjoitan, puhun. Tämä on paljon muutakin kuin itseilmaisua - tämä on dokumentointia.

Ja suurimman osan ajasta oloni on ihan oikeasti hyvä vaikka tajuankin että asiat ovat Suomessa ja monessa muussakin paikassa aivan perseellään ihmisten toiminnan takia. Ymmärrän, että jotkin asiat ovat vain pois minun käsistäni ja minulla ei ole - eikä koskaan tule olemaan - valtaa muuttaa niitä. Mutta tiedän, että saatan hyvinkin antaa pienen ideansiemenen jollekulle, jolla kenties on tulevaisuudessa mahdollisuus vaikuttaa näihin asioihin... Se saa minut jatkamaan. Kuten auringonpaiste ihollani ja aamuiset venyttelyt, se kun kikatan ja kiroilen kun saan lunta kenkäni sisään.

Vaikka joskus edelleen tuntuu, ettei missään ole mitään järkeä ja ettei tällä maailmalla ole enää toivoa, en silti ole unohtanut maailman kauneutta. Sitä mitä se voi parhaimmillaan olla. Olen tiedostanut sen ruman puolen, ja osaan nyt arvostaa pieniäkin asioita.

...Ja muuten, olen myös kyllästynyt siihen että varmaan kukaan ei ymmärrä näitä syvällistelytekstejäni. Tai siis, kukaan ei varmaan jaksa lukea niitä loppuun asti. :D