Tyhjyys

Vieläkin kroppa-ahdistusta inhottavampi tunne on se kun henkikeho ailahtelee eikä tunnu missään vaiheessa niin selkeältä kuin yleensä. Tässä parin päivän ajan ollut tämä ongelma ainakin, ja tänään erityisesti. Oikeastaan, nyt kun miettii niin tämä iskee aina kun olen Espoossa. Ehkä se jotenkin liittyy siihen että oasuin täälläpäin niin pitkään ja sinä aikana maailmani oli hyvin erilainen kuin miksi se on nyt omassa asunnossa ollessa muodostunut. Minun on vaikeaa tuoda ja sovittaa sitä uutta maailmaa vanhaan. Tuntuu kuin eläisin edelleen sitä "Espooelämää" kun olen täällä. Yhdistän tämän paikan sekä turvalliseen kotiin, että kipeisiin muistoihin ja pahoista angstikausista ja ryyppyputkista selviämiseen. Tuntuu että olen täällä inhimillisimmilläni. Ja vihaan sitä. Siitä tulee tyhjä ja epämääräinen olo. Vähän samanlainen kuin siitä jos olisi ollut pitkään pitkähiuksinen ja aamulla heräisi kaljuna. Haikea. Ei, en meinaa nyt että KAIPAISIN sitä "Espooelämää", vaan sitä että kaipaan sitä uudempaa normaalielämääni. Kaipaan itseäni.
Tuntuu turhalta olla täällä. En ole enää se haamutyttö joka eli kiinni menneisyydessä. Tuntuu että pitäisi jotenkin liikkua eteenpäin. Täällä tulee nykyisin aina sellainen tunne. Tai itse asiassa todella monessakin paikassa.

Kai se on sitä että tahtoisin todella aloittaa puhdaalta pöydältä, omana itsenäni. Joskus mietin että eikö se, että tahdon pois tästä kehosta, tarkoita sitä että tahtoisin kuolla. Olen tullut siihen tulokseen että ei. Ei se todellakaan sitä ole. Tahdon nimenomaan oppia elämään. Tahdon jotenkin sulauttaa sisäisen minäni ja fyysisen minäni yhdeksi. Mutta en kuitenkaan halua.. tiedättekö.. kesyyntyä. En halua muuttaa itseäni. Haluan muuttaa sitä miten muut näkevät minut ja muut kaltaiseni. Haluan saada olla oma itseni, mutta jokin estää. En osaa oikein antaa itselleni lupaa siihen, niin kummalliselta kuin se kuulostaakin. Kontrolloin itseäni edelleen aivan liikaa. En enää syömisiäni tai muuta typerää, vaan sitä millaisen kuvan annan itsestäni. Pelkään ja häpeän asioita enemmän kuin annan ymmärtää. Minulla on kovin alaston ja haavoittuvainen olo kun tavalla tai toisella riisun naamioni. Vaikka joskus mieleni tekisi haistattaa kaikille paskat, olen myös hyvin riippuvainen läheisistäni ja koen ettei minulla ole varaa saada heidän oudoksuntaansa niskaani. Tiedän jo, miten pahalta tuntuu kun joku katsoo kieroon asioita jolle ei itse mahda mitään. Miten joku oudoksuu ja karsastaa sitä puolta minussa joka on minulle se tärkein. Pelkään että joskus asioiden "outous" saattaa ylittää läheisteni rakkauden minua kohtaan ja jään yksin.

Hylätyksi tulemisen pelkoonhan tämä taas kiteytyy siis.
Ja kenties eniten pelkään sitä, että hylkäisin jälleen itse itseni.

"Kutakuinkin kesy susi

asuu ihmisten keskellä

ystävystyykin joidenkin kanssa

Jostain muistinsa kätköistä

hypähtelee silloin tällöin pieniä muistonsiruja

tuoksuja

ääniä

varjoja

Kuin sadepisarat

ne putoilevat hänen mieleensä

jättämättä rauhaan

Ja vaikka hän ei näitä pisaroita

kunnolla ymmärtäisi

hän tietää kaipaavansa niitä hetkiä

kun hän oli villi

Mutta kumpaa kaipaisi enemmän

-

metsän laulua

vai lämmintä syliä?"

-Minä (N.F) 2012

[sarcasm]Oman itseni ja ihmisriippuvuuden+ihmisyyden ristiriita, gotta love it.[/sarcasm]