Monellakin tapaa tahtoisin vain ulos tästä kaikesta paskasta. Joka päivä saan muistutuksia siitä miten helvetin typeriä ihmiset ovat, miten perseellään luonnon tasapaino on heidän takiaan, ja miten en voi tehdä sille mitään. Tunnen kivun kehossani ja kaipuun sielussani joka helvetin päivä ja yö, pääsemättä koskaan kunnolla vapaaksi. Tilanne on epätoivoinen ja yksinkertaisesti mahdoton.
En ole koskaan sopinut joukkoon.
Jo kaikissa vuosien takaisissa päiväkirjamerkinnöissäni tämä piirre on keskeinen - en tunne kuuluvani tänne.
Sekin tuli/tulee aina esille, etten tunne oloani mukavaksi kehossani, että en koe että kehoni vastaa sisäistä minääni. Yritin korjata sitä laihduttamalla. Purin vihaa kehoani kohtaan viiltelemällä. Tajuamatta koskaan kunnolla mistä se kaikki viha kumpusi.
En myöskään ymmärtänyt miksi en tajunnut ihmisten keskeisiä kuvioita. Miten yhteiskunta toimii. Miksi kaikki tuntui niin perkeleen epäreilulta.
Miksi jokainen haulikon laukaus, vihainen sana, tuntui olevan minuun tähdätty.
En kuulu tänne. En tähän kehoon, tähän paikkaan tai aikaan.
Ihmisiä on liikaa. Heistä on tullut liian "voimakkaita" - ja tällä sanalla tarkoitan, että heistä on tullut liian tuhoisia. Heillä on liikaa mahdollisuuksia muuttaa maailmaa suhteessa siihen miten rajallinen heidän ymmärryksensä on. Ihmisten kiemurat he ehkä tajuavat mainiosti. Ulkomaansuhteet ja koulutus. Inflaatio ja pörssikurssit. Mutta mitä tulee luonnon ekosysteemien ja tasapainon ymmärtämiseen... se katosi suunnilleen niihin aikoihin kun ihminen alkoi viljellä kasveja ruoakseen keräilyn ja metsästyksen sijaan. Ihminen alkoi kontrolloida luontoa. Ja siihen ihmisen kyvyt eivät riitä eivätkä tule koskaan riittämään. Tämä laji ei ole sopiva näin ison firman johtoon. Eikä ole mikään muukaan yksittäinen laji.
Olen varma, että jos tässä joskus maailmanloppu tai ainakin ihmiskunnan loppu tulee, se tulee juuri tästä syystä. Siitä että ihmiset kuvittelevat ymmärtävänsä jotain, mistä eivät todellisuudessa tajua mitään. He tökkivät lusikkaansa yhteiseen soppakattilaan ja kaikki sairastuvat.
Yritän saada jotain pientä muutosta aikaan. Pikkuisin lapsenaskelin. Toivon, että jos minä avaudun, muutkin uskaltavat. Ja että joku ymmärtäisi ja kuuntelisi. Kuuntelisi niitä luontokappaleita joita on pidetty äänettöminä, joiden kieltä ei ole kyetty ymmärtämään. Piirrän, kirjoitan, puhun. Tämä on paljon muutakin kuin itseilmaisua - tämä on dokumentointia.
Ja suurimman osan ajasta oloni on ihan oikeasti hyvä vaikka tajuankin että asiat ovat Suomessa ja monessa muussakin paikassa aivan perseellään ihmisten toiminnan takia. Ymmärrän, että jotkin asiat ovat vain pois minun käsistäni ja minulla ei ole - eikä koskaan tule olemaan - valtaa muuttaa niitä. Mutta tiedän, että saatan hyvinkin antaa pienen ideansiemenen jollekulle, jolla kenties on tulevaisuudessa mahdollisuus vaikuttaa näihin asioihin... Se saa minut jatkamaan. Kuten auringonpaiste ihollani ja aamuiset venyttelyt, se kun kikatan ja kiroilen kun saan lunta kenkäni sisään.
Vaikka joskus edelleen tuntuu, ettei missään ole mitään järkeä ja ettei tällä maailmalla ole enää toivoa, en silti ole unohtanut maailman kauneutta. Sitä mitä se voi parhaimmillaan olla. Olen tiedostanut sen ruman puolen, ja osaan nyt arvostaa pieniäkin asioita.
...Ja muuten, olen myös kyllästynyt siihen että varmaan kukaan ei ymmärrä näitä syvällistelytekstejäni. Tai siis, kukaan ei varmaan jaksa lukea niitä loppuun asti. :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti