Heti aamusta tuli vähän häiriintynyt olo kun Susa sanoi että olin sen unessa susi ja syystä tai toisesta purin sitä. Kummaa tässä on se että muistan nähneeni unta siitä että olin suden kropassa ja muistan että Susa oli siinä jossain vaiheessa, mutta mulla ei ole aavistustakaan miksi mä muka sitä olisin purrut. :D No, unilogiikka. Ei se aina toimi niin kuin normaalimaailman logiikka vaikka unet olisi jaettujakin. Voi se jotenkin liittyä siihen kun tuli tosiaan paskemman luokan kränää Hanan kanssa eilen ja alkoi ottaa päähän se sen sitoutumiskammo ja se että se kavahtaa kosketusta (en vaan jotenkin käsitä kumpaakaan, mikä siinä on niin pelottavaa? En mä koe olevani mitenkään erityisen uhkaavan oloinen tyyppi... :D). Susan kanssahan mulla oli joskus ihan sama tilanne. Joten ehkä mä jotenkin aivopieraisin ja meidän unet linkittyi sen sijaan että olisin hypännyt Hanan uneen repimään SEN kappaleiksi, mikä olisi suoraan sanottuna ollut paljon mukavampaa. B)
Kähistiin Hanan kanssa Facebook chatissa. Itkin ja huusin ja ulvoin ja uikutin valehtelematta varmaan tunnin kun sattui niin saatanasti.
...Sitten pakkasin kimpsuni ja kampsuni ja lähdin kohti Espoota. Tuntuu hyvältä olla liikkeessä. Se helpottaa oloa jostain syystä. Silloin tuntuu... en tiedä, tunnen itseni omaksi itsekseni. Tassua toisen eteen ja häntä heilahtelee takana. Pieni hymy nousee kasvoille väkisinkin, kun kävelen. Varsinkin kun juoksen. Ei sellainen hymy joka paljastaa liikaa hampaita, vaan rauhallinen pieni hymynkare. Tai se hengästynyt hymy, jolloin nauru pääsee aina ilmoille.
Loppupäivä on mennyt ihan hyvin. Tylsästi ja staattisesti, mutta hyvin. Juttelin Susan ja Hetan kanssa tästä koko susiasiasta ja tuntuu että he kaikki ovat alkaneet pikkuhiljaa suhtautua siihen luonnollisemmin. Nyt on ongelmana vain se, miten oppisin olemaan oma itseni äidin seurassa kun olen pitänyt tiettyjä asioita piilossa niin pitkään. Siitä se vitutuskin on johtunut. Tunnen itseni tyhjäksi ja ilmeettömäksi kun pidän susipuoleni piilossa. Tulen ärtyneeksi pienimmistäkin asioista, koska kaikki voimani menevät itseni kasassa pitämiseen. Miksi pelkään äitiä niin paljon? ...Kaipa hän on vieläkin minulle se alfanaaras, olinpa kuinka kapinahenkinen tahansa.
Istun tässä ja kirjoitan. Pitkästä aikaa. Tein taas uuden blogin, kuten olen tehnyt miljoona kertaa ennenkin. Nyt en puhu mielenterveysongelmista tai arjesta niiden keskellä, enkä kirjoita pelkästään Kuuraturkista, vaan arjesta... itseni kanssa. Toivon että saan jotkut ymmärtämään tätä kaikkea paremmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti