Sattuneista syistä olen miettinyt tätä todella paljon. Olen yrittänyt tosiaan saada kiinni hengen konseptista ja jossain määrin olen onnistunutkin.
Psyyke on tunteita ja logiikkaa, käyttäytymismalleja ja impulsiivisuutta.
Henki on itse asiassa se mikä saa psyykkeen ja kehon toimimaan. Koko paketin moottori. Se on se pieni pilke silmäkulmassamme. Se on mielikuvituksemme. Elämä itse.
Henki tekee yhteistyötä psyykkeen kanssa. Voisi sanoa, että aivot toimivat hengen tulkkina, ne saavat hengen viestin kulkemaan keholle. (Jos joku on facebookissa tai muualla lukenut uskontotekstini, tässä on hyvä esimerkki mikrokosmoksesta! Henki = maailmansielu, mieli = jumalat, keho = ihmiset.)
...Tai näin ainakin minä sen näen. Useimmille sana "sielu" on ehkä tutumpi, mutta jostain syystä pidän itse sanasta "henki" enemmän. Hengittäminen. Jotain mitä teemme jatkuvasti. Sillä on kaksi merkitystä.
Hengellä on myös muoto. Jos se on kovin erilainen kuin kehon muoto, sen kyllä tuntee. Vähän samanlainen tunne kuin se kun miettii jäikö uuni päälle tai ikkuna auki kun lähtee kotoa. Häiritsevä tunne. Välillä se unohtuu, mutta sitten epävarmuus palaa.
Tai ehkä se olisi paremmin rinnastettavissa siihen että on päällä liian pieni paita. Tai että housut valuu koko ajan.
Minun hengelläni on suden muoto. Joskus se myötäilee kehoani enemmän, joskus vähemmän. Tunnen joitain osia henkikehostani (kuten korvat ja hännän) haamuraajoina. Samoin kuin amputoitu raaja tuntuu yhä olevan paikallaan vaikka sitä ei näekään.
Unissani olen usein henkimuodossani, olen ikään kuin lipsahtanut ulos kehostani. Ja silloin ei ole jäljellä mitään inhimillistä. On vain henkimuotoni, puhdas minä. Ja se tuntuu hyvältä, oikealta.
Joskus kun henkikehoni muuttuu täysin sudeksi (kuten sillä on taipumusta äkillisen tunnekuohun seurauksena tai tiettyjen kuunvaiheiden aikaan), ja se vaikuttaa myös mieleeni. Se vaikuttaa kehooni. Se vaikuttaa kaikkeen. Siihen miten liikun. Miten ajattelen. Mutta tämä henkinen muodonmuutos ei poista ihmisyyttä. Sitä eräänlaista filtteriä. Se ei muuta kehoani, joten liikkuminen ja elekieli on todella rajallista. Tunnen itseni niin kahlituksi että sattuu. Vaikka luulisi että minulla on ollut aikaa tottua siihen, usein tämän niinkutsutun astraalimuodonmuutoksen alku on helvetin... pelottava. Hämmentävä. Hetkeen en tajua missä olen, miksi, ja millaisessa kehossa. ...On tämä kuitenkin helpompaa kuin ennen. Silloin se oli fyysisestikin kivuliasta jostain syystä, tuntui että jokainen lihas kehossani olisi mennyt kramppiin samaan aikaan, ja pahoina päivinä tätä käy edelleen. Jumalille kiitos että ei enää niin usein.
Olen vapaa vain silloin kun olen vapaa kehostani. Unissani, astraaliprojektion aikana... Muistan hämärästi vanhan kehoni, mutta voin ravistella sen ikävän, jähmettyneen tunteen pois ja jatkaa matkaani. Nuuhkia rauhassa paikkoja. Mennä minne oikeasti haluan. Vaikka en olekaan fyysisesti läsnä, tunnen havunneulaset tassujeni alla ja haistan kostean mullan seassa kastematoja ja jäniksen jäljet. Joskus tuntuu että olen enemmän elossa silloin kun en ole tässä kehossa. Mutta ilman tätä kehoa en saisi ihmisiä ymmärtämään. En tiedä, ehkä tarkoitukseni on toimia therianien ja susien eräänlaisena... sanansaattajana. Ja väärinymmärrettyjen muutenkin.
Ja onhan tässä jotain hyvääkin. Ihmisissä on jotain hyvää, ainakin niissä joita on omalle kohdalleni sattunut. Jotkut ovat olleet varsinaisia mätämunia mutta näitä tapauksia löytyy kaikista lajeista. Jo se, että jotkut ihmiset yrittävät ymmärtää, merkitsee paljon.
Nyt kun mietin, kaikki loppujen lopuksi kiteytyy ymmärtämiseen omalla kohdallani. Kirjoitan jotta muut ymmärtäisivät, piirrän, jotta muut ymmärtäisivät. Yritän kääntää yhden suden tuntemuksia ihmisten kielelle. Taidan itse asiassa ylipäätään elää saadakseni muut ymmärtämään. Itseni mukaanlukien.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti