Tiedättekö miten saatanan ärsyttävää on...

...Kun porukka ei tosiaan näe meikäläisessä kuin sen päästään vialla olevan hankalan ja kovaäänisen teinitytön. Tai pennun.

Äitikin tossa taas epäsuorasti vihjaisi tästä susijutusta aiemmin. Näki kun selailin susikuvia tumblrissa ja totesi "Jaa taas sä alat obsessoitua. Sulla menee nää aina kausittain. Ensin oli Pokemon, sitten Harry Potter...". Miten ihmeessä se voi verrata noita asioita toisiinsa? Miten se voi verrata jotain kirja- tai tv-sarjaa mistä yksinkertaisesti pidän johonkin mitä OLEN? En mä ole pikachu. Ihan tosi, vähän rajaa.
Sitä paitsi tää on aika yleinen ilmiö vissiinkin. Kun vaikka joku random trans-ihminen tulee kaapista ulos niin totta kai se on jonkun aikaa ihan innoissaan siitä että hei, nyt mä voin olla se mikä olen ja näyttää sen. Voi kaivaa kaapista sen puvun. Tai kesämekon.
...Samalla tavalla kuin mä olen kaivanut häntäni sieltä kaapin perältä. Olen vaan iloinen siitä että olen saanut puhuttua asioista, vaikka kovin moni ei olekaan oikeasti ymmärtänyt.

Ja sekin, kun sanoin jotain ihan perus filosofiashittiä mistä mielestäni kirjoitan aika paljon - mutsin reaktio: "Sä kuulostat ihan Hetalta! Ootko sä oikeesti noin fiksu?". Okei, myönnettäköön että se oli kännissä mutta kolahti silti.

Mä vaan haluan itkeä ja huutaa sille että jumalauta avaa ne silmät ja katso sitä kuka mä olen nyt äläkä sitä kuka olin neljä vuotta sitten tai kuka olen huonona päivänä.
Se sanoo että se kuuntelee ja yrittää ymmärtää mutta ei. Kuunteleminen ei ole sitä että sanoo että on lukenut blogitekstin tai että nyökyttelee päätään satunnaisissa kohdissa kesken jonkun yksinpuhelun. Se on sitä että samaistuu, kuvittelee sen tilanteen omalle kohdalleen ja miettii mitä itse tekisi ja miltä se tuntuisi, ja rakentaa keskustelua aiheesta. Ei mitään typeriä vinkkejä kuten "joo älä vaan pyöri siellä netissä niin kaikki menee ohi", vaan sellaista joka oikeasti osoittaa että on ymmärtänyt edes pienen osan kuulemastaan. Äidin suusta en ole kuullut mitään tällaista, ja mä olisin nyt näin rumasti sanottuna jo sanonut sille että joo haista vittu ja tukehdu siihen, ja katkaissut välit tai jotain jos en olisi siitä taloudellisesti niin riippuvainen. Karua mutta totta.

Olen muiden asioiden suhteen hyvinkin kärsivällinen, mutta sitä että mua ei ymmärretä/kuunnella/oteta tosissaan... Se on ihan oikeasti yksi niistä ehkä kolmesta asiasta jotka saa mut nykyisin edes ajattelemaan itseni satuttamista tavalla tai toisella. Eipä siinä mitään järkeä olisi kun se vain vahvistaisi sitä mielikuvaa ärsyttävästä emoteinistä. Mutta se tunne on niin uskomattoman paha että en ihan oikeasti aina tiedä mitä tekisin saadakseni sen loppumaan. Sehän se ongelma tässä on. Mä en voi vain shiftata fyysisesti eläimeksi mutsin nähden ja selittää sitten. Sen se ehkä ymmärtäisi. Se ymmärtää sen mitä näkee omin silmin mutta ei MITÄÄN muuta. Sillä ei yksinkertaisesti ole kykyä ajatella abstraktisti. Mutta kun mulla ei yksinkertaisesti ole tälle mitään fyysistä todistetta. Tää on jotain mitä mä yksinkertaisesti tiedän ja tunnen sisimmässäni. Kuten sen, että nimeni on Niina.

Joo, kuinkakohan moni oikeasti tietää miltä tuntuu kun on sellainen fiilis että kukaan ei oikeasti ymmärrä. Tuntuu kuin yrittäisin puhua mutsille jotain vierasta kieltä. Tai että sillä olisi joku alzheimerin tauti ja se ei tunnistaisi mua.

Se, että mä olen herkkä, ilmaisen tunteitani, en häpeä sitä kuka olen... Se ei mun mielestä merkitse sitä että olisin lapsellinen tai jotenkin jälkeenjäänyt tai sairas. Päin vastoin.

Mä en ymmärrä miten ihmiset ei tunnu saavan niitä silmiään auki. Miten ne elää niin täysin joustamattomasti omien skeemojensa mukaan eikä koskaan... tiedättekö, heittäydy.